luku 14

Nyt olivat kylän muutkin isät alkaneet saattaa lapsiaan kouluun.
- Tämäkö se on se sinun pieni sanansaattajasi, kysyivät he isältä. Nyt meistäkin on ne mitat, he paljastivat ylpeinä isälle. 
- Niin, vastasi isä hieman ihmeissään, mutta tyttö hymyili aurinkoisesti, niiasi kauniisti niin kuin kotona oli opetettu ja sanoi kuuluvasti:
- AI van NIIN.
Hän ajatteli kyllä myöhemmin kysyä isältään, miksi sanoja pitää saattaa, eikö lapset nyt riitä ja kun sitä ramppaamista tuntuu muutenkin nyt koululla olevan liikaa. Lisäksi isät hyvin mielellään toivat lapset aina luokkahuoneeseen asti ja  samalla lausuivat jonkun ystävällisen sanan opettajattarelle.

Opettajatar  itse yritti kaiken hälinän keskellä syventyä myös vanhempiin, vaikka ihmettelikin itsekseen, mikseivät isät olleet koko lukukautena innostuneet koulun vanhempainilloista. Hän oli tämän johdosta joutunut sujauttamaan aina silloin tällöin lasten työvihkojen väliin lappusia kotiin vietäväksi.
No saapahan mieheni ensi lukukaudella tutustua sitten paremmin näihin isiin, kun itsekin pian on sellainen, ajatteli hän. Minulla on nyt tässä kädet täynnä työtä, että saamme kaiken valmiiksi joulujuhlaa varten.  Lisäksi vahtimestari oli ruvennut vaivaamaan häntä alituisilla kyselyille paketeista. 
- Viekää ystävällisesti ne tarvikevarastoon, minä sitten järjestelen myöhemmin, oli hän vastannut, mutta jo kohta tämä oli ilmoittanut ettei sinne enää mahdu.
Nyt vielä pitäisi keksiä jokin uusi säilytyspaikka tavaroille ja järjestellä ne joulujuhlaa varten hän ajatteli.
- Alkavat olla jo kovin painavia, sanoi vahtimestari. 
Opettajatar silmäili tätä päästä jalkoihin ja ihmetteli mielessään miehen vähäisiä voimia. 
- Otetaan sitten minun mieheni avuksi, jos vahtimestari ei jaksa, sanoi hän, tutustuupahan samalla talon paikkoihin.
Hän oli kyllä ajatellut miehelleen muuta tehtävää, mutta kun asia tuntui vahtimestarin rauhoittavan, ei hän voinut lupaustaan enää muuttaa.

Ohjelmarunko juhlaan alkaisi jo olla koossa, mutta miten ihmeessä ehdimme saada kaulahuivin valmiiksi, hän hermoili.
Lapset olivat kyllä kovasti ahkeroineet käsityötunnilla mutta virkkaukset olivat edistyneet hitaasti. Ymmärrettävästi, eihän noin pieniltä voi mahdottomia vaatia.  Hän oli lähettänyt käsityöt lasten mukana ja sanonut, että vanhemmat voivat kyllä virkkaamisessa auttaa.Tuleepahan sitten ainakin valmista, hän ajatteli.

Lapset olivat kuitenkin ilmoittaneet, että vanhemmat olivat kieltäytyneet jyrkästi, varsinkin äidit, jotka ilmoittivat olevansa nyt paljon tärkeämmän työn äärellä. Jokunen isä oli kyllä yrittänyt, mutta töitä tarkastellessaan opettajatar oli tullut siihen tulokseen, että kylässä on yllättävän monta vasenkätistä.

Juhlapäivä valkeni kauniin aurinkoisena talvipäivänä.  Jo tuntia aikaisemmin oli koulun piha täynnä juhlavasti pukeutuneita vanhempia.  Lapset tulisivat sitten myöhemmin, he vastasivat toimittajan kysymyksiin, jonka opettajatar oli onneksi kaiken kiireen keskellä muistanut soittaa paikalle.
- Veisittekö ystävällisesti kaikki paketit näyttämölle, niin avaamme ne sitten joulujuhlan päätteeksi, oli hän evästänyt vahtimestaria.
- Aloitamme heti joulunäytelmällä ja päästämme sitten lapset availemaan paketteja, kun minä pidän juhlapuhetta. 
Näin hän oli ajatellut organisoida juhlan ettei siitä tulisi kovin pitkää. Sitä paitsi tuntui olevan kova osanottajamäärä potkuhousukilpailussa joten vanhemmat varmaankin jännittävät sitä ainakin yhtä paljon kuin lastensa todistuksia, hän päätteli.

Juhlasali olikin jo ääriään myöten täynnä lasten vanhempia. Iloisesti hymyillen hän tervehti läsnäolijoita ja huomasi, että lapset olivat jo menneet sovitun mukaan esiripun taakse.
No, tämähän alkaa mukavasti, hän ajatteli ja ryhtyi vetämään naruista avatakseen esiripun.
Työ tuntui kuitenkin kovin raskaalta ja sieltä täältä verhon takaa alkoi ilmestyä eri kokoisia avaamattomia paketteja.

- Missä ne ovat? hämmästeli opettajatar.
- Siellä, huusivat ihmiset, ja koko juhlasali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin.
- Tarkoitan lapset, hän yritti saada äänensä kuuluviin.
Vanhemmat olivat kuitenkin niin innoissaan ja jännittyneitä, etteivät he huomanneet, että lapset olivat menneet ulos leikkimään, koska eivät olleet mahtuneet näyttämölle.

Tilanteen hieman rauhoituttua päätettiin yhteisesti, että joulujuhla jätettäisiin tänä vuonna pitämättä tilanahtauden takia. Nyt keskityttäisiin tärkeämpiin asioihin kuten potkuhousukilpailuun, sanoi palomestari joka oli myös valtuuston puheenjohtaja ja alkoi vaimonsa avustamana availla paketteja.

Opettajatar ja äiti seurasivat jännittyneinä sivusta, kun paketeista ilmestyi toinen toisiaan suurempia kudottuja villahousuja.  Melkein kaikki olivat joko ruskeita tai harmaita. 
Rouvat asettelivat housuja sievään järjestykseen näyttämön laidalle. He tyrkkivät miehinään lähemmäksi villahousurivistöä ja nämä seisoivatkin ylpeänä kuin sotamiehet vaimonsa tuotteiden tukena.

Pojan isä tarkkaili ihmeissään juhlan kulkua ja oli jo poistumassa paikalta, kun tytön äiti kohteliaissuus syystä kysäisi mieheltä missä tämän vaimon potkuhousut ovat.  Hetken kysymystä punnittuaan ja ilmeisesti sen viimein ymmärtäen hän sanoi äidille kumartaen ja hieman murtaen:
- Minun vaimoni ei enää kudo. 
- Voi onko hänen sormensa niin huonossa kunnossa, ihmetteli äiti. 
- Ei, hän on kuollut, vastasi van Damm ja tarttui kädestä poikaansa, joka oli juuri tullut sisälle tytön perässä.
Salissa syntyi täysi hiljaisuus, paperiakaan ei enää pudonnut lattialle.
- Olemme päättäneet, että tänä vuonna jätämme kilpailun palkinnon jakamatta, katkaisi isä hiljaisuuden. Ensi vuonna voimme sitten vain me miehet osallistua kilpailuun.

Tähän päätökseen ei tullut yhtään eriävää mielipidettä.

Palomestari pääsi lehden etusivulle kuvattuna yhdessä herra van Dammin, pojan ja palomestarin vaimon villahousujen kanssa. Äiti ja opettajatarkin tahtoivat solidaarisuussyistä kieltäytyä ostamasta potkuhousuja, mutta joulujuhlaa he kumpikin olivat kyllä kovasti odottaneet.
- Juhlitaan sitten niitä isien villahousuja kun opettajattaren mieskin on paikalla, sanoi tyttö ja eihän se kaulaliinakaan ehtinyt juhliin valmistua. Tuleepahan sitten niin pitkä, ettei tarvitse talvella palella, kun nyt näytti niin viluisen oloiselta, järkeili tyttö, joka oli tunnistanut opettajattaren miehen muiden joukosta.

- No mitäs sinä sanot nimeksesi, kun syksyllä aloitat uuden opettajan johdolla, kysäisi opettajatar ikään kuin valmistellakseen miestään tytön suhteen.

- Kun minä yhdistän etunimeni ja pudotan siitä ne auringonkukat pois, jos ne nyt pian syntyvät, sanoi tyttö kääntyen äitinsä puoleen, niin minun nimeni on AINI. Sukunimen ei ole enää niin väliä kun isälläkään ei ole. Minä kyllä vielä harkitsen sitä PARISUTTA.    

Pirilei      

Julkaistu 19.11.2015 14:46