luku 16

   - Voi, voi, kylläpä tuo tyttö onkin kovin pikkuvanha, sanoi äiti opettajattarelle.
He istuivat tytön kodin rappusilla ja heiluttelivat samassa tahdissa lastenvaunuja.
Isä ja tyttö puuhastelivat yhdessä puuliiterin edessä ja äiti oli jo jonkin tovin kuunnellu tnäiden keskustelua.
   - Se johtuu siitä, että hän on niin  kovin paljon vain aikuisten seurassa eikä leiki muiden lasten kanssa. Lapsuus unohtuu. Sitä paitsi, eihän näistä pienistä vielä ole leikkitovereiksi, ja eipä tyttö ole osoittanut minkäänlaista kiinnostustakaan vauvoja kohtaan.
   - Niin kait se on, sanoin äiti, minun täytyy ottaa tämä asia puheeksi mieheni kanssa niin voimme sitten yhdessä päättää mitä teemme. 
   - Tehdään niin, sanoi opettajatar, joka luuli äidin myös häntä tarkoittavan.

Niin siinä sitten kävi, että eräänä päivänä isä tuli kotiin mustan pörröisen koiranpennun kanssa.
   - Isä on oikein venäläistä juoksijasukua, Borzov, emästä ei ole tietoa, sanoi hän äidille ja laski pennun varovasti tytön syliin.
   - No eipä ole omena kauaksi pudonnut puusta, sanoi äiti ja nauroi, ainakin sillä on juoksijan jalat.
   Hän oli tarkkaillut pentua jo miehensä sylissä ja todennut, että koiralla oli kovin pitkät raajat.
   - No terrieri nyt kumminkin, vastasi isä.  Keksippäs nyt uudelle ystävällesi joku nimi niin voimme vaikka kahdestaan pitää ristiäiset, hän lisäsi ja katsoi merkitsevästi äitiin.
   - Voi, ei meidän sen tähden tarvitse niitä kastajaisia pitää, jos vaikka pelkää vettä.
   - Minä annan sille nimeksi Poju, kun äiti ei sitä vauvalle hyväksynyt, sanoi tyttö ja rutisti koiraa sydämensä kyllyydestä.Tähän Poju vastasi nuolemalla innokkaasti tytön kasvot ihan märiksi.
  - Sille täytyy syöttää paljon terveellistä ravintoa, että luusto kasvaa vahvaksi, sanoi isä.

  - Nythän sinä voitkin käydä useammin ongella, kunhan muistat, ettet sitten mene laiturille etkä ainakaan veneeseen, kun tuo uimataitosi on vielä hieman heikko.
   Isä oli kesän aikana tehnyt tytölle mato-ongen itse innostuttuaan kalastamaan opettajattaren miehen kanssa. He olivat perheineen monena lämpimänä kesäiltana lähteneet ongelle.Isä ja opettajattaren mies olivat soutaneet rantakaislikkoa pitkin hieman kauemmaksi. Opettajatar oli sanonut, ettei hänen miehenä valitettavasti ole vielä oppinut kunnolla uimaan, kun siellä maassa ei ole niitä järviä ollut. Mutta oppiihan sitten aikoinaan, niin kuin tyttökin, hän oli lisännyt.

Tyttö tiesi, että isän sivummalle soutaminen johtui muustakin asiasta kuin uimataidosta. Hän oli kerran vahingossa kuullut, kun tämä oli opettajalle sanonut, että "tuollainen huuto ja kalkatus pelästyttää kaikki kalatkin". Tämän johdosta tyttö oli aina hyvin hiljainen kalareissuilla.

   - Voinko minä mennä näyttämään Pojua van Dammin pojalle? kysyi tyttö ja oli jo juoksemassa tielle koira perässään. 
   - Tee sinä sillä aikaa se toinenkin onki, niin me voimme pojan kassa vaikka heti mennä ongelle.Voimmeko ottaa myös Pojun mukaan, niin se voi vartioida kaloja ja katsoa ettemme vain vahingossa putoa veteen.

Yht’ äkkiä hän pysähtyi ja huikkasi isälleen:
   - Osaavatko koirat uida? 
   - Ole huoleti, ne ovat paljon valmiimpia kuin ihmislapset ja osaavat sen taidon heti veteen päästyään, huusi isä takaisin.

Äiti hieman torui isää, joka ihmislapsia koiriin vertasi, mutta opettajatar sanoi, että kyllä se on todellakin niin, ja sitä paitsi koirilla, ainakin useimmilla, on niin voimakas vartiointivaisto, että tuskin koira päästäisikään tyttöä järveen. Hän ei ollut aivan varma, koskiko tämä vaisto myös aikuisia ihmisiä  kohtaan, mutta lupasi kokeilla asiaa hetimiten mieheensä, jos saa Pojua joku päivä lainaksi.

Pirilei                                                                                                           

Julkaistu 17.12.2015 16:04