LUKU 18

Eräänä aamuna isä luki äidille pöydän ääressä ääneen Nobelin rauhanpalkintoehdokkuudesta.
– Ajatella, kuka hyvänsä voi ehdottaa lautakunnalle omaa ehdokastaan josta sitten voidaan valita palkinnon saaja, hän sanoi.
– Olisi se hienoa, jos meidänkin mamma saisi Noobelin. Olet sinä kyllä omalta osaltasi rauhaa ollut rakentamassakin, sekä ajatuksissasi että teoin.
Varmaksi vakuudeksi isä vielä antoi märän pusun äidin poskelle niin kuin oli huomannut Pojunkin tekevän. Nuolaista hän ei sentään uskaltanut. Sitäköhän isä tarkoittaa, kun äiti usein iltaisin nukkumaan mennessä kuiskaa isälle, että nyt on rauha maassa, mietti tyttö. Asiasta kovin innostuttuaan ja hetken mietittyään, hän päätti, että kylällä voitaisiin järjestää Noobelin rauhanehdokas ja toteuttaja. Koska sekä äiti että isä tuntuivat olevan sillä hetkellä kovin kiireisiä, hän päättyi kääntyä opettajattaren puoleen.

Tyttö oli matkalla tuumaillut, että kylässä voitaisiin järjestää kilpailu ehdokkaista ja eniten ääniä saanut voittaisi ja pääsisi sitten hakemaan palkinnon ulkomailta asti.
– Jos opettaja voittaa, on ehkä viisainta mennä lentokoneelle kun sen uimataidonkin kanssa on vähän niin ja näin, hän opettajatarta matkien selitti.
Tähän opettaja vastasi vain leveällä hymyllä, ja pyysi tyttöä miettimään, miten kilpailu järjestettäisiin.
– Minä vien lehteen kutsun ja pyydän niitä siellä kirjoittamaan säännöt ja ohjeet vähän lyhyemmässä muodossa, kun se on niin kallista.
Samalla hän huokaisi syvään ja selvitti, että isä ei ollut halunnut vauvojenkaan kuvia sinne lehteen lähettää, ei ainakaan omalla kustannuksellaan. Ei se raha ainakaan meillä puussa kasva, oli hän sanonut.
– No eipä se meilläkään puussa ole kasvanut, nauroi opettaja, vaikka leipäpuita minun kotiseudullani onkin.
– Opettaja saa selittää ne leivät puussa sitten myöhemmin. Nyt minun täytyy juosta äkkiä sinne toimintaan, että voivat sitten lehteä ruveta painamaan, sanoi tyttö,
– Onko siinä puussa kuitenkin lehtiäkin? hän ei malttanut mennessään olla kysäisemättä opettajalta.
Vastausta hän ei enää ehtinyt kuunnella, niin pitkään opettaa mietti asiaa.

– Meillä on kyllä kova kiire, mutta tulepas tarkemmin selvittämään asiasi, sanoi valokuvaajatäti, sama joka oli joulujuhlissa ottanut potkuhousukuvankin.
Kun tyttö oli kertonut ehdotuksena, hän naurahti ja tokaisi:
– No voipa tästä taas lystiäkin tulla, sanoi täti ja muisteli kaihoisasti aikaa, kun lehdet olivat loppuneet heti kättelyssä joulujuhlan jälkeen.
Ihmiset olivat halunneet ostaa niitä useita kappaleita.
– Haluamme ehdottomasti lähettää niitä myös sukulaisille ja ystävillemme, koska meidän paikallislehti tuskin on niin laajalle levinnyt, he sanoivat.
Niinpä lehdestä oli jouduttu ottamaan vielä monta painosta lisääkin.
– Olihan siitä ollut paljon taloudellista apua näin vaikeina aikoina, niin että eiköhän me sinne  yksi ilmoitus saada vielä mahtumaan, pistetään yleisön suusta osastolle, hän sanoi tytölle.
Pikaisen pohdinnan jälkeen päädyttiin seuraavaan ilmoitukseen: ”Noobel-rauhanehdokasäänestys! Vanhemmat äänestää. Ei lapset. Yksi ääni aikuista kohti. Kylässä eniten ääniä saanut pääsee noutamaan mahdollisen voittonsa ulkomailta. Äänten mennessä tasan arpa ratkaisee. Ehdotukset kiireesti lehteen. Suljettu.” Tyttö vaati, että suluissa piti ehdottomasti olla: uimataito suotava, mutta ei aivan välttämätön. Tyttö oli näet kuullut, että Noobeli noudettaisiin Tukholmasta ja tiesi että sinne pääsisi parhaiten laivalla.

– Voi, voi mitä se tyttö raukka nyt koko maailman murheet harteilleen on ottanut, päivitteli palomestarin rouva.
– Onhan se pakko osallistua, ettei lapsi raukka vaan loukkaannu, kun poikkeaa kuitenkin kysymässä.
Lisäksi täti oli kovasti ryhtynyt pitämään tytöstä, joka useasti oli koulumatkallaan käynyt paloautoja tarkastelemassa.
– Niin ja sinua katsomassa, hän miehelleen lisäsi, joka oli vaimonsa lukemista juuri kuunnellut.
– Tiedänpähän ainakin ketä ehdottaa, sanoi palomestarin rouva silmäillen lempeästi miestään. Aivan kuin pienenä vihjeenä, hän jatkoi:
– Enpä tiedä kylässä toista yhtä rauhaa rakastavaa miestä kuin sinä, niin että eiköhän se voitto meidän perheeseen tule, hän lisäsi.
Palomestari hymyili leveästi, mutta muuttui hetken päästä aivan punaiseksi. Nyt minun kyllä tarvitsee se uimataito hankkia jo ammattinikin puolesta, hän mietti. Menenpä heti huomenna ilmoittautumaan uimakouluun. Saa samalla tuota vyötärön seutuakin pienemmäksi, josta vaimo aina hyväntahtoisesti muistutti.
– Jospa sinä oletkin meidän perheen odottava äiti, kun minä en niitä lapsia ole kyennyt hankkimaan, hän oli miehelleen sanonut nauraen.
– Onneksi tuo tyttö tuo sentään meidänkin perheeseen kodin tunnun, hän oli lisännyt ja pyyhkäissyt samalla silmänurkkaansa.
– Ei, mutta eiköhän heti kiirehditä toimitukseen, että olemme ensimmäisenä paikalla niin kuin palomestarin tuleekin, hän lisäsi.

Jostakin syystä ehdokaskilpailu ei lähtenyt oikein käyntiin. Ensimmäisen innostuksen mentyä ohi kyläläiset eivät enää jaksaneet elellä rauhallisesti ja hiljaisesti. Lisäksi he olivat jo kovin väsyneitä iltakävelyihin ja naapureiden tervehtimisiin. Tuntui, että vuoden kuulumisetkin oli loppuun käsitelty ja koska ilmatkaan eivät olleet muuttuneet, ei siitäkään aiheesta enää löytynyt keskusteltavaa. Kaikista eniten huolissaan oli paikkakunnan kahvilan pitäjä, jonka miesasiakkaat olivat kokonaan loppuneet. Hän oli saanut luvan herra van Dammilta myydä pilsneriä alennettuun hintaan saadakseen liiketoimintansa taas luistamaan. Tämän kuullessaan olivat isät yksissä tuumin päättäneet kävelyretken jälkeen siirtyä venyttelemään kahvilan sisätiloihin.
– Vaatteetkin alkavat jo roikkua päällä, he olivat vaimoilleen todistelleet. Näin järkeviin perusteluihin ei yksikään naispuolinen henkilö uskaltanut lausua eriävää mielipidettä, niin tärkeänä asiana he pitivät miestensä terveyttä. Samalla he kylläkin olivat mielissään tehdystä päätöksestä, sillä yhdessä ja toisessa kodissa alkoi sopuisa tunnelma olla vaakalaudalla ja sitä ei yksikään heistä halunnut ensimmäisenä rikkoa.

Tyttö itse oli jo ajat sitten unohtanut koko ehdokaskilpailun, niin hauskaa hänellä oli Pojun ja van Dammin pojan kanssa. He kävivät päivittäin yhdessä mato-ongella rannassa. Isä oli lupauksensa mukaisesti tehnyt myös pojalle oman ongen. Poika sanoi kyllä mieluummin luistelevansa, mutta kun tyttö vakuutti, ettei kylässä tällä hetkellä ollut sellaisia kanavia, joita pitkin voisi luistella ja järvetkin ovat ihan vetisiä, ei pojan auttanut muuta kuin myöntyä toistaiseksi vain onkimaan.
– Minä sitten talvella näytän ne kanavat sinulle, oli tyttö luvannut.
– Vaikka kyllä minä itse haluaisin kelkkailla järven jäällä, sanoi tyttö, joka oli joululahjaksi saanut komean potkukelkan.
– Mutta teidän järvet ovat niin lyhyitä, ettei niissä ehdi oikein pääsemään kunnon vauhtiin, sanoi poika.
– Kanavissa voi luistella niin pitkään kuin silmällä näkee, hän lisäsi.
Tähän ei tytöllä ollut vastausta ja hän tunnustikin pojalle haluavansa tämän kalareissuille Pojun terveyden lisäksi myös siksi, että hän ei uskaltanut laittaa matoa koukkuun kuten isä oli opettanut.
– No siinä tapauksessa, sanoi poika mielissään ja tunsi samalla itsensä hyvin rohkeaksi.

Opettaja, joka oli myös kovin innostunut kalamies, poikkesi tämän tästä rannassa lasten ongintaa seuraamassa mennessään tytön isää kalakaveriksi hakemaan.
– No, montakos tänään on tullut? hän kysyi tytöltä tapansa mukaan. Hieman harmistuneena opettajan jatkuvaan uteluun ja koska kala ei ollut näin kuumana päivänä oikein syönnillään, tyttö tokaisi:
– Tämän jälkeen, joka nyt nyppii, on vielä yksi. Sitten vielä ne kolme, niin onkin jo viisi kasassa. Tyytyväisenä vastaukseen opettaja jatkoi matkaansa.
– Poikkesin rannassa, lapset kalassa, sanoi hän isälle ja äidille.
– No onko syönnillä? kysyi isä.
– Eivät ne syöneet, mutta kaloja oli tullut jo viisi, tiesi opettaja kertoa.
– No, sittenhän ne kohta tulevatkin kotiin, jatkoi isä, joka hyvin muisti vielä keväisen viitoskeskustelun.
Tuskin isä oli ehtinyt tämän sanoa, kun ulkoa kuului sydäntä särkevää huutoa. Tyttö juoksi ensimmäisenä pidelleen korvaansa, Poju tapansa mukaan roikkuen tytön hameessa ja heidän perässään juoksi van Dammin poika pitäen onkivapaa vaakasuorassa ja yrittäen pysyä tytön kintereillä.

Kauhuissaan vanhemmat riensivät ulos lapsia vastaan ja huomasivat onkimadon roikkuvan tytön korvanlehdellä. Poika oli halunnut näyttää opettajalle, josta muuten oli alkanut kovin pitää, kuinka hyvä onkija hänestä oli tullut, ja alkanut heitellä matokoukkua mahdollisimman kauas niin innokkaasti, että yksi yrityksistä oli koukkuineen lentänyt tytön korvalehteen. Aikuiset pyrskähtivät raikuvaan nauruun, mutta vakavoituivat heti huomattuaan tytön kauhun. Ei aikaakaan kun isä oli viilannut koukun, että mato saatiin turvallisesti vedettyä korvalehdestä. Hieman nolona tyttö riensi selittämään, ettei hän sitä koukkua pelännyt, mutta hän ajatteli ettei mato vain ehtisi matkalla kuolla. Tämän tapauksen johdosta päätti isä ostaa van Dammin pojalle linkkuveitsen. Muistaapahan sitten katkaista siiman, ennen kuin rupeaa ongen kanssa perässä juoksemaan, isä tuumaili.

Julkaistu 12.01.2016 09:04