Kirkonkellot
Eikö milloinkaan vapaaks’ tule ihminen,
eikö väisty muisto äidin kyynelten?
Oi kuinka kaipaa puhtautta sydämein,
oi kuinka kaipaan saada rauhan tunnollein.
Nuoruuteni laulu pyrkii pintaan tämän tästä. Raskailta ja tosilta tuntuvat usein sen sanat.
Se syyllisyyden tunne omien vanhempien edessä, etten ollut parempi lapsi, tai omien lasten edessä, etten ollut parempi isä, on pahimmillaan elämän mittainen taakka. Siitä puhumattakaan, jos syyllistäen kannan katkeruutta toisia kohtaan. Oman tai toisten syyllisyyden helliminen ja siinä piehtarointi on kuin sielun vankila, johon ei valo loista.
Osaavinkaan meistä ei voi elämänsä käsikirjoitusta hallita, sillä niin paljon muuttujia, niin paljon selittämätöntä tämä ihmisten välinen vuorovaikutus ja oman mielen tuntemattomatkin syvyydet aiheuttavat.
Miten toisenlainen toivoisinkaan silloin olevani, kun näkymättömän minuuden kipupisteet, heikkoudet ja hyväksymättömyyden kokemukset takuuvarmasti estävät kokemasta sitä hyvää, mitä alun runossa kaivattiin.
Suuria arvoja ovat sisäinen rauha ja vapaus, mutta lienee täyttä haihattelua ajatellakaan, että kukaan niitä pysyvästi kokisi. Kuitenkin Jeesus sanoi antavansa oman rauhansa meille. Mikä huikea lupaus!
Sanassa vakuutetaan toisaalla niinkin, että Jumalan rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi. Totisesti, vaikka vuosikymmenet olen evankeliumin kuulijana, lukijana ja välittäjänä elänyt, en mitään tärkeää vieläkään ymmärrä.
Kuten sitä, mitä synninpäästössä usein kuullut sanat ”älä pelkää… minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun… vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju…” voisivat sisimmässä vaikuttaa.
Jos luottamus Jumalan armollisuuteen hukkuu kaikkeen siihen epätäydelliseen ja kipeään, johon ymmärrykseni helpostikin yltää, olen uskossani kuin vuotava soutuvene myrskyisellä merellä. Armoliiton lupaukset eivät kaadu ihmisen raadollisuuteen, mutta eivät ne pysy pystyssä silläkään, jos luulemme jotain inhimillisesti virheetöntä joskus olevamme tai saavuttavamme.
”Oi kuinka kaipaan.” Armon kerjäläisyydestä puhutaan usein varsinkin herännäisyyden piirissä. Se on koskettava ilmaus, mutta armo on jo ristillä lahjoitettu, siitä saa myös kiittää. Vai miltä vanhemmista tuntuisi, jos lapsi joululahjan jo saatuaan sitä yhä kerjäisi, kuin ei olisi lahjaa saanutkaan, eikä osaisi siitä iloita?
Syvimmän vapauden ja rauhan lähteenä on armo. Tuo synninpäästökin siitä joka messussa vakuuttaa.
Luetuimmat
Tuoreimmat
Vaahtoava koski Pihlajalahdella.
Esko Lahtinen
Vuoden noidan syytelista on pitkä.
Terhi Kääriäinen
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste