Ei­kö mil­loin­kaan va­paaks’ tule ih­mi­nen,

ei­kö väis­ty muis­to äi­din kyy­nel­ten?

Oi kuin­ka kai­paa puh­taut­ta sy­dä­mein,

oi kuin­ka kai­paan saa­da rau­han tun­nol­lein.

Nuo­ruu­te­ni lau­lu pyr­kii pin­taan tä­män täs­tä. Ras­kail­ta ja to­sil­ta tun­tu­vat usein sen sa­nat.

Se syyl­li­syy­den tun­ne omien van­hem­pien edes­sä, et­ten ol­lut pa­rem­pi lap­si, tai omien las­ten edes­sä, et­ten ol­lut pa­rem­pi isä, on pa­him­mil­laan elä­män mit­tai­nen taak­ka. Sii­tä pu­hu­mat­ta­kaan, jos syyl­lis­tä­en kan­nan kat­ke­ruut­ta toi­sia koh­taan. Oman tai tois­ten syyl­li­syy­den hel­li­mi­nen ja sii­nä pieh­ta­roin­ti on kuin sie­lun van­ki­la, jo­hon ei valo lois­ta.

Osaa­vin­kaan meis­tä ei voi elä­män­sä kä­si­kir­joi­tus­ta hal­li­ta, sil­lä niin pal­jon muut­tu­jia, niin pal­jon se­lit­tä­mä­tön­tä tämä ih­mis­ten vä­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus ja oman mie­len tun­te­mat­to­mat­kin sy­vyy­det ai­heut­ta­vat.

Mi­ten toi­sen­lai­nen toi­voi­sin­kaan sil­loin ole­va­ni, kun nä­ky­mät­tö­män mi­nuu­den ki­pu­pis­teet, heik­kou­det ja hy­väk­sy­mät­tö­myy­den ko­ke­muk­set ta­kuu­var­mas­ti es­tä­vät ko­ke­mas­ta sitä hy­vää, mitä alun ru­nos­sa kai­vat­tiin.

Suu­ria ar­vo­ja ovat si­säi­nen rau­ha ja va­paus, mut­ta lie­nee täyt­tä hai­hat­te­lua aja­tel­la­kaan, et­tä ku­kaan nii­tä py­sy­väs­ti ko­ki­si. Kui­ten­kin Jee­sus sa­noi an­ta­van­sa oman rau­han­sa meil­le. Mikä hui­kea lu­paus!

Sa­nas­sa va­kuu­te­taan toi­saal­la niin­kin, et­tä Ju­ma­lan rau­ha on kaik­kea ym­mär­rys­tä ylem­pi. To­ti­ses­ti, vaik­ka vuo­si­kym­me­net olen evan­ke­liu­min kuu­li­ja­na, lu­ki­ja­na ja vä­lit­tä­jä­nä elä­nyt, en mi­tään tär­ke­ää vie­lä­kään ym­mär­rä.

Ku­ten sitä, mitä syn­nin­pääs­tös­sä usein kuul­lut sa­nat ”älä pel­kää… minä olen si­nut ni­mel­tä kut­su­nut, sinä olet mi­nun… vaik­ka vuo­ret järk­kyi­si­vät ja kuk­ku­lat hor­jui­si­vat, mi­nun rak­kau­te­ni si­nuun ei jär­ky ei­kä mi­nun rau­han­liit­to­ni hor­ju…” voi­si­vat si­sim­mäs­sä vai­kut­taa.

Jos luot­ta­mus Ju­ma­lan ar­mol­li­suu­teen huk­kuu kaik­keen sii­hen epä­täy­del­li­seen ja ki­pe­ään, jo­hon ym­mär­ryk­se­ni hel­pos­ti­kin yl­tää, olen us­kos­sa­ni kuin vuo­ta­va sou­tu­ve­ne myrs­kyi­sel­lä me­rel­lä. Ar­mo­lii­ton lu­pauk­set ei­vät kaa­du ih­mi­sen raa­dol­li­suu­teen, mut­ta ei­vät ne pysy pys­tys­sä sil­lä­kään, jos luu­lem­me jo­tain in­hi­mil­li­ses­ti vir­hee­tön­tä jos­kus ole­vam­me tai saa­vut­ta­vam­me.

”Oi kuin­ka kai­paan.” Ar­mon ker­jä­läi­syy­des­tä pu­hu­taan usein var­sin­kin he­rän­näi­syy­den pii­ris­sä. Se on kos­ket­ta­va il­maus, mut­ta ar­mo on jo ris­til­lä lah­joi­tet­tu, sii­tä saa myös kiit­tää. Vai mil­tä van­hem­mis­ta tun­tui­si, jos lap­si jou­lu­lah­jan jo saa­tu­aan sitä yhä ker­jäi­si, kuin ei oli­si lah­jaa saa­nut­kaan, ei­kä osai­si sii­tä iloi­ta?

Sy­vim­män va­pau­den ja rau­han läh­tee­nä on ar­mo. Tuo syn­nin­pääs­tö­kin sii­tä joka mes­sus­sa va­kuut­taa.