Söin tänä aamuna viimeisen palan joulukakkua! Ihan totta! Pieni kakunpala oli unohtunut jääkaapin perukoille, se oli alufoliokääreessä eikä tuntunut pahastuneen pitkästä säilytysajasta, se maistui ihan samalta kuin joulun kieppeilläkin. Syy on kai se, että joulukakussani on paljon kuivattuja hedelmiä, taateleita ja pähkinöitä, ne pitävät kakun mehukkaana kauan.
Hymähtäen aloin laskeskella, kuinka monta kakkua leivoin joulun alla. Tarkkaa lukumäärää en pysty muistamaan, vastaukseni on yksinkertaisesti „monta!“.
Ensimmäiset kakut leivoin suomalaisten joulumyyjäisiin, jotka pidetään Wienin sateliittikaupungissa Klosterneuburgissa ensimmäisenä adventtina Suomalaisen kouluyhdistyksen hyväksi. Tai oikeastaan leivoin ne Itävallan Suomalaisen seurakunnan pitämään kahvilanurkkaukseen näissä myyjäisissä. Kahvittelijoitten virta oli ehtymätön, kaikki kakut, piparit, tortut, pullat menivät kuin kuumille kiville, viimeisen tunnin aikana jouduimme myymään asiakkaille paljasta kahvia tai teetä.
Adventtiajan kalenteriini oli merkitty muutama pikkujoulu, ja nehän vietetään usein nyyttikestiperiaatetta noudattaen. Kuulun Itävallan evankelisen kirkon vapaaehtoistyöntekijöihin ja juhlin sen ryhmän kanssa ei vain makeaa, vaan myös riemullista pikkujoulua: saimme, japanilaisen kirkomuusikon Yasuko Yamamoton säestäjäksemme ja lauloimme kurkku suorana pääasiassa itävaltalaisia joululauluja, jotka ovat minullekin jo tuttuja. „Jouluyö, juhlayö...“ on tietenkin kansainvälinen joululaulu, ja senkin me lauloimme, vaikka se Itävallassa perinteisesti lauletaan vasta jouluna, ei yhtään aikaisemmin. Laulu täytti jouluna 2018 tasan sata vuotta, se esitettiin ensimmäisen kerran Pyhän Nikolauksen kirkossa Oberndorfissa keskiyön messussa 24. joulukuuta 1818.
Seuraava kakkupikkujouluni oli paikallisseurakuntani Simmeringin naisten piirin kokoontuminen. Siellä ei herkuttelun jälkeen laulettu, vaan kerrottiin joulutarinoita, ja korteni kannoin kekoon minäkin.
Wienin asuintalomme kerrosnaapurina on vanha serbialainen pariskunta. Joku heidän sukulaisensa on töissä leipomossa, ja kun pienen eläkkeen varassa elävä serbialainen nainen ei voi ymmärtää sitä, että myymättä jääneet leivät heitetään illalla roskikseen, hän käy kerran pari viikossa hakemassa suuren pussillisen näitä ylijäämäleipiä. Hän tiedusteli jo vuosia sitten varovasti, haluaisimmeko silloin tällöin leivän, ja niin riippuu ovessamme toisinaan leipäpussi. Heille vien hyvissä ajoin joulukakun.
Naapurini Unkarissa saa myös kakun, pari mehupulloa ja kenties hillopurkin sekä kirjekuoren, jossa on forinttiseteli. Raha on etukäteismaksu siitä palveluksesta, että hän lumituiskun sattuessa luo lumet taloni edessä kulkevalta jalkakäytävältä. Se olisi minun velvollisuuteni talonomistajana, mutta useimmiten en satu olemaan paikalla juuri silloin, kun lunta on tullut. Joka vuosi sitä ei tulekaan, naapurini onni!
Ja sitten on Homy, joka sai kakkunsa aattona. Hän on iranilainen turvapaikanhakija, joka odottaa lopullista päätöstä siitä, saako hän jäädä Itävaltaan vai ei. Tutustuin häneen ja hänen ystäviinsä syksyllä 2015, kun he vierailivat siinä hoivakodissa, jossa tiistaisin käyn tapaamassa kamujani. Nykyään nämä iranilaiset ovat kaikki kotiseurakuntani Simmeringin aktiivijäseniä, pari heistä jopa kirkkovaltuustossa. Homy on myös seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä ja vierailut dementiakodissa ovat hänelle tärkeitä, ne tuovat mielekästä sisältöä hänen arkeensa, hänellähän ei ole työlupaa, koska hänen turvapaikka-anomuksensa ei ole ratkennut. „
"Viihdyn vanhojen ihmisten parissa, koska olen kasvanut mummuni kanssa“, Homy kertoo.
Hänen ystäväpiirinsä osalta asiat ovat ratkenneet positiivisesti ja yksi toisensa jälkeen on jo löytänyt työpaikan. Mietin usein, miten nuori ihminen kestää vuodesta toiseen sen tilanteen, että tulevaisuus on täysin epävarma. Entä mitä tapahtuu, jos hänet palautetaan Iraniin? Pahimmassa tapauksessa se on kuolemantuomio, hänhän on kääntynyt kristinuskoon eikä sitä katsota hyvällä silmällä hänen kotimaassaan. Mutta vielä on toivoa.
Mietin joskus, millaisia ihmisiä ovat ne virkailijat, jotka päättävät ihmisten kohtalosta, mutta ne mietteet eivät enää kuulu tähän joulukakkutarinaan…
Wien 24.1.2019
Maija Asunta-Johnston
Luetuimmat
Tuoreimmat
Vaahtoava koski Pihlajalahdella.
Esko Lahtinen
Vuoden noidan syytelista on pitkä.
Terhi Kääriäinen
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste