Kou­lu­ai­kaan kuu­luu op­pi­laan mo­nen­lai­nen ar­vi­oin­ti. Ai­na­kin oma­na kou­lu­ai­ka­na­ni ar­vi­oi­tiin te­o­ria-ai­nei­ta, käy­tän­nön ai­nei­ta, huo­lel­li­suut­ta ja käyt­täy­ty­mis­tä. Kat­soin to­dis­tuk­sis­ta ai­na en­sim­mäi­se­nä käyt­täy­ty­mi­sen, us­kon­non, lii­kun­nan ja mu­sii­kin nu­me­rot, muil­la ei it­sel­le­ni ol­lut niin vä­liä. Myö­hem­mis­sä opin­nois­sa mu­kaan ku­vaan tuli it­se­ar­vi­oin­ti ja opet­ta­jien ar­vi­ot opis­ke­li­jan ke­hi­tyk­ses­tä. En kos­kaan oi­kein viih­ty­nyt ar­vi­oi­ta­va­na, mut­ta se kuu­lui sys­tee­miin. Ar­vi­oin­ti täh­tä­si hy­vään.

Ju­ma­la­kin oh­jaa mei­tä it­se­ar­vi­oin­tiin, ni­mit­täin asen­teen ta­sol­la. Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon nöy­ryy­des­tä ja to­tuu­den et­si­mi­sen tär­key­des­tä elä­mäs­säm­me. Saam­me tun­nus­taa, et­tä ri­kom­me jat­ku­vas­ti Ju­ma­laa ja toi­si­am­me vas­taan. Oman sä­röi­syy­tem­me tun­nis­ta­mi­nen ja tun­nus­ta­mi­nen ei ole ki­vaa, mut­ta se joh­taa mei­dät täy­del­li­sen rak­kau­den luok­se, Ju­ma­lan sy­liin.

Omaan it­seen tu­tus­tu­mi­nen lem­pe­äs­ti avaa oven Ju­ma­lan ar­mon löy­ty­mi­sen ih­mee­seen. Mi­nua ra­kas­te­taan, vaik­ka olen täl­lai­nen. Mi­nua ra­kas­te­taan, kos­ka olen täl­lai­nen. Usein elä­män kol­hut ja rik­ki men­neet ih­mis­suh­teet sa­tut­ta­vat, mut­ta ne saat­ta­vat ava­ta meis­sä ar­vok­kai­ta ovia, joi­ta ei muu­ten kos­kaan oli­si meis­sä au­en­nut. Saa­tam­me huo­ma­ta, et­tä olem­me­kin ar­vok­kai­ta ja riit­tä­viä täl­lai­si­na.

Käy sa­de­kuu­ro, au­rin­gon­pais­te

kuin uut­ta luo­den pin­nal­le maan.

Jäl­jis­sä Her­ran kas­tei­nen nur­mi

kau­nein­ta kuk­kaa saa ver­so­maan. Vk. 967;2