Vuo­si sit­ten täy­tet­ty­ä­ni 65 vuot­ta jäin eläk­keel­le. Olin saa­nut teh­dä töi­tä koko ikä­ni suh­teel­li­sen ter­vee­nä ja hy­vä­voi­mai­se­na, ja töi­den lop­pu­mi­nen ei aluk­si tun­tu­nut oi­kein mil­tään. Aja­tus­kin vie­lä kul­ki, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä, jo­ten oli­sin hy­vin voi­nut vie­lä jat­kaa­kin työn­te­koa. Toki ai­na­kin vuo­si­kym­me­nen olin jo poh­ti­nut, mitä kaik­kea teen­kään ”sit­ten kun…”. Tai mitä en ai­na­kaan tee, eli pe­laa gol­fia. Pi­din työs­tä­ni ja käy­tin sii­hen pal­jon ai­kaa­ni myös il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin. Vii­mei­set pari työ­kuu­kaut­ta oli­vat kii­rei­siä, kos­ka ky­sees­sä oli pro­jek­ti, joka piti saa­da pää­tök­seen.

Koti on kuin hyl­lyk­kö, jos­sa on eri ajoil­ta ker­ty­nyt­tä ta­va­raa. Tar­peel­lis­ta toki, mut­ta näy­täm­me it­se­pin­tai­ses­ti ole­vam­me myös mui­nais­ta ke­räi­li­jä­kan­saa ja kel­po hamst­raa­jia, jot­ka ei­vät hen­no pan­na oi­kein mi­tään pois. Ta­va­roi­hin joko liit­tyy muis­to­ar­voa, tai ajat­te­lem­me, et­tä tuo­ta­kin na­run­pät­kää, van­haa pai­taa, ku­lu­nut­ta kau­haa, kauh­tu­nut­ta mat­toa tai muu­ta ver­ra­ton­ta esi­net­tä eh­kä voi­si vie­lä jos­kus tar­vi­ta.

Hyvä on, kat­so­taan en­sin taak­se­päin. Siel­lä nä­kyy, et­tä ym­pä­ri­vuo­ti­nen ke­sä­toi­mit­ta­ja Jyr­ki aloit­ti hom­mat tänä vuon­na Ruo­ve­del­lä jo tam­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä.  Se ei ol­lut suu­ren uu­ti­sen ko­koi­nen jut­tu. Sen si­jaan uu­ti­nen al­ku­vuo­des­ta oli se, et­tä Ku­rus­ta mei­na­si tul­la uu­ti­se­rä­maa.

It­sen­sä haas­ta­mi­nen ja uu­sien tai­to­jen opet­te­lu lie­nee ai­na hyö­dyl­lis­tä, oli tai­to mikä ta­han­sa. Mu­siik­ki on ai­na ol­lut lä­hel­lä omaa sy­dän­tä­ni, ja olen soit­ta­nut rum­pu­ja mo­nen mon­ta vuot­ta. Soo­lo­soit­ti­mek­si niis­tä ei eh­kä kui­ten­kaan ole. Kä­vin ala-as­tei­käi­se­nä myös muu­ta­mil­la pi­a­no­tun­neil­la, mut­ta soit­ta­mi­nen on ol­lut vuo­si­kau­det epä­sään­nöl­lis­tä pim­put­te­lua. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rän­nyt haa­ve har­ras­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä, ja vuo­den­vaih­tees­sa otin ta­voit­teek­se­ni is­tua use­am­min pi­a­non ää­reen.

Pie­nes­tä pi­tä­en olen tot­tu­nut aja­tuk­seen, et­tä van­hat sa­non­nat pi­tä­vät ai­na paik­kan­sa ja luu­len et­tä moni muu on ko­ke­nut ai­van sa­moin. Jos­kus olen kui­ten­kin py­säh­ty­nyt tar­kem­min miet­ti­mään jo­tain eri­kois­ta sa­non­taa, jon­ka to­den­pe­räi­syyt­tä olen us­kal­ta­nut epäil­lä, ku­ten: ”Ei par­ta pa­hoil­le kas­va, tur­pa­jou­het jou­ta­vil­le”.

Iät ajat on ver­rat­tu maa­lais- ja kau­pun­ki­lai­se­lä­mää. Suu­rin ero lie­nee edel­leen se, et­tä maal­la ei tar­vit­se tui­jot­taa kel­loa niin usein kuin kau­pun­gis­sa, elä­mä ei yleen­sä ole mi­nuu­tis­ta kiin­ni. Maal­la voi nos­taa kat­seen mai­se­maan ja mie­li tyyn­tyy. Läs­nä on mo­ni­ais­ti­nen ko­ke­mus. Sil­mät ja kor­vat her­kis­ty­vät ot­ta­maan vas­taan luon­non il­mi­öi­tä, huo­maa­maan pie­ni­ä­kin ra­sah­duk­sia ja tirs­ku­tuk­sia ja vä­lil­lä täyt­tä hil­jai­suut­ta. Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Ajet­tu­a­ni ajo­kor­tin ih­met­te­lin, mil­lai­sil­le kus­keil­le sitä ajo­lu­pa myön­ne­tään­kään. Sit­tem­min on ki­lo­met­re­jä ker­ty­nyt, ja vuo­sien mit­taan olen tyy­pi­tel­lyt kul­jet­ta­jia ajo­ta­van mu­kaan.

Kas­vi­huo­neil­mi­ön uh­ka on ha­vait­tu alun pe­rin jo 1880-lu­vul­la, mut­ta maa­il­ma oli sil­loin vie­lä elä­män­tyy­lil­tään niin pe­rin­tei­nen, et­tä on help­po ym­mär­tää asi­an tun­tu­neen ou­dol­ta ja to­del­li­sen no­tee­raa­mi­sen siir­ty­neen pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen.

He­rään aa­mul­la pu­he­li­men he­rä­tyk­seen. Sam­mu­tan sen ja näen il­moi­tuk­sen pon­nah­ta­van pu­he­li­men ylä­reu­nas­ta. Se he­rät­tää kiin­nos­tuk­se­ni ja klik­kaan so­vel­luk­seen. So­vel­luk­ses­sa on muu­ta­man se­kun­nin pi­tui­sia ly­hyt­vi­de­oi­ta pe­rä­jäl­keen lo­put­to­mas­ti. Alan se­laa­maan alas­päin, sil­lä en­sim­mäi­nen vi­deo sai do­pa­mii­nin kier­tä­mään ai­vois­sa­ni.

Ke­sä­oh­jel­maa­ni kuu­luu yleen­sä se, et­tä vä­hin­tään ker­ran ke­säs­sä ta­pa­na­ni on käy­dä ke­sä­te­at­te­ris­sa. Tänä su­ve­na mat­ka­ni vei Vil­jak­ka­laan ys­tä­vä­ni on­nel­li­ses­ti päät­ty­neen lip­pu­ar­von­nan tu­lok­se­na. Wim­man tä­män ke­sän näy­tel­mä Lai­tu­ri­mark­ki­nat si­joit­tui ku­vit­teel­li­seen Mal­las­pus­sin kun­taan, jos­sa Ilk­ka Mal­min kä­si­kir­joi­tuk­sen mu­kai­ses­ti oli tar­koi­tus uu­dis­taa tu­tuk­si tul­lut­ta mark­ki­na­pe­rin­net­tä.