Yötön yö

Me lä­hes­tym­me ju­han­nus­vii­kon­lop­pua, tuo­ta kes­ki­ke­sän va­lon juh­laa, joka jol­lain ta­val­la tuo esiin ke­sä­ai­kam­me ai­nut­laa­tui­suu­den ja luon­tom­me kau­neu­den.

Vapaaksi taakoista

Heik­ki Tu­ru­sen ro­maa­nis­sa, elo­ku­va­na­kin tun­ne­tus­sa ta­ri­nas­sa ”Ki­ven­pyö­rit­tä­jän kylä” on kos­ket­ta­va hen­ki­lö­hah­mo. Nuo­ri mies on lap­se­na sai­ras­tu­nut hen­ki­ses­ti niin, et­tä hän ko­kee vält­tä­mät­tö­mäk­si pyö­rit­tää val­ta­vaa ki­ven­loh­ka­ret­ta edel­lään, min­ne iki­nä hän me­nee­kin. Li­kai­se­na, hi­ki­se­nä ja hen­gäs­ty­nee­nä hän kul­jet­taa taak­kaan­sa pit­kin pel­to­ja, ky­lä­tei­tä ja met­siä.

Näin unta kesästä kerran

Ruo­ve­den seu­ra­kun­nan toi­min­ta­suun­ni­tel­mas­sa pu­hu­taan roh­kai­se­mi­ses­ta. Unel­ma on, et­tä seu­ra­kun­ta­na roh­kai­sem­me toi­si­am­me niin, et­tä luot­ta­mus ja toi­vo saa­vat enem­män si­jaa. Eri­tyi­ses­ti it­sem­me seu­ra­kun­nan pal­kol­li­si­na ha­lu­am­me tä­män haas­teen al­le aset­taa.

”Ja katso, minä olen teidän kanssanne…”

Pää­si­äi­ses­tä oli ku­lu­nut nel­jä­kym­men­tä päi­vää. Yh­tei­sen ate­ri­an ai­ka­na Jee­sus neu­voi op­pi­lai­taan odot­ta­maan Je­ru­sa­le­mis­sa, mi­ten Isän lu­pauk­set to­teu­tu­vat. Sen jäl­keen hän meni jäl­leen ope­tus­lap­sien­sa seu­ras­sa Öl­jy­mä­el­le. Kul­kies­saan hän pu­hui heil­le:” Ei tei­dän kuu­lu tie­tää ai­ko­ja ei­kä het­kiä, jot­ka Isä oman val­tan­sa no­jal­la on aset­ta­nut. Mut­ta te saat­te voi­man, kun Pyhä hen­ki tu­lee tei­hin, ja te olet­te mi­nun to­dis­ta­ja­ni Je­ru­sa­le­mis­sa, koko Juu­de­as­sa ja Sa­ma­ri­as­sa ja maan ää­riin saak­ka.” (Apt.1:7–8)

Rukousta vasta-alkajille

Kir­jas­tos­ta löy­tyy pal­jon opas­kir­jo­ja, jos­sa neu­vo­taan vas­ta-al­ka­jia käy­tän­nöl­li­ses­ti ja ha­vain­nol­li­ses­ti jon­kin uu­den tai­don opet­te­lus­sa. Täl­lai­set vas­ta-al­ka­jan tai po­ro­peu­ka­lon opas­kir­jat ovat ol­leet hy­vin­kin suo­sit­tu­ja, ja usein on­nis­tu­vat­kin jon­kin uu­den tai­don al­kuun opas­ta­mi­ses­sa, jos vain lu­ki­jal­la on op­pi­mi­sen tah­toa.

Kato mua!

Lau­sah­dus ”Ec­ce homo” elää elä­mään­sä lu­kui­sis­sa tai­de­te­ok­sis­sa. Al­ku­läh­tee­nä sil­le on evan­ke­liu­min koh­ta, jos­sa Pi­la­tus ei ym­mär­rä juu­ta­lais­ten us­kon­nol­li­sia syy­tök­siä Jee­sus­ta koh­taan.

Ylös­nous­sutta etsimässä

Pää­si­äi­saa­mu­na nai­set sei­soi­vat tyh­jäl­lä hau­dal­la häm­men­nyk­sis­sään. He et­si­vät Her­raan­sa. Et­si­vät, et­si­vät, mut­ta ei­vät löy­tä­neet. ”Mis­sä Hän on?” En­sin hei­dän elä­män­si­säl­tön­sä oli kam­mot­ta­val­la ta­val­la te­loi­tet­tu Gol­ga­tal­la, nyt oli vie­lä hau­ta­kin tyh­jä. Voi­ko lyö­tyä vie­lä enem­pää lyö­dä?

Vastuumme luo­ma­kun­nasta

Eläm­me nyt maa­il­mas­sa, joka huu­taa apua sitä kuor­mit­ta­van jät­teen mää­räs­tä. Me­ret täyt­ty­vät muo­vis­ta ja myös sen elä­väi­set ka­lat saa­vat sii­tä sa­mal­la osan­sa.

Pää­si­äi­sen värit

Tap­pa­ran ja Il­vek­sen vä­rit lie­ne­vät jo­kai­sel­le pir­kan­maa­lai­sel­le jää­kiek­ko­fa­nil­le tut­tu jut­tu. Sa­moin ai­na­kin suu­rin osa Eu­roo­pan mai­den li­puis­ta kan­ta­vat tu­tun oloi­sia vä­re­jä yl­vääs­ti kan­ta­en. Suo­men luon­non vä­rit ovat tul­leet meil­le tu­tuik­si elä­mäm­me var­rel­la.

Hetki puu­tar­hassa

Pää­si­äi­nen on vih­doin tu­los­sa, pit­kän tal­ven jäl­keen. Ke­vään läm­pö he­rät­tää jo haa­vei­ta ke­sän vih­rey­des­tä ja kuk­ka­lois­tos­ta. Kuk­ka­penk­ki tul­vii pian vä­re­jä ja tuok­su­ja. Va­loi­sa il­ta­kin hou­kut­taa unel­moi­maan uu­sis­ta is­tu­tuk­sis­ta pi­ha­maal­le. Ko­toi­ses­sa puu­tar­has­sa on help­po viih­tyä koko pit­kä päi­vä.