Ojan kai­va­mi­nen la­pi­ol­la on help­po miel­tää työk­si, jon­ka te­ke­mi­nen saa ih­mi­sen vä­sy­mään. Vä­hän­kään pi­tem­pään kes­tä­neen la­pi­oin­nin jäl­keen on hy­väk­syt­tä­vää to­de­ta, et­tä oli­pa rank­kaa. On teh­ty ruu­miil­lis­ta li­has­voi­maa vaa­ti­vaa työ­tä ja saa­tu nä­ky­vää ai­kaan, mai­se­ma on muut­tu­nut. Jois­sa­kin muis­sa töis­sä ei ai­na saa­da ai­kaan ko­vin pal­jon mi­tään kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, vaik­ka ol­tai­siin kuin­ka ah­ke­ria.

Ei saa jää­dä tu­leen ma­kaa­maan, niin kuu­luu van­ha so­dan­käyn­ti­vii­saus. Toi­saal­ta myös on niin, et­tä laa­ke­reil­laan le­päi­ly on yh­tä vaa­ral­lis­ta kuin ma­kuul­le­käy­mi­nen ark­ti­sel­la va­el­luk­sel­la. Sitä nu­kah­taa, ja pa­lel­tuu nuk­ku­es­saan. Pai­kal­leen jää­mi­ses­sä on omat vaa­ran­sa.

Mu­siik­kia Ruo­ve­si! kon­ser­teis­sa soit­ta­jia on ol­lut kah­des­ta kym­me­neen. Täl­lai­nen mää­rä soit­ta­jia ei tar­vit­se or­kes­te­rin­joh­ta­jaa, ryh­mä toi­mii it­se­oh­jau­tu­va­na. Muu­si­kot so­pi­vat kes­ke­nään, kuka mää­rää tah­din ja aloi­tuk­set. Soit­to soi ja ryt­mi toi­mii. Kat­seil­la vies­ti­te­tään. Tämä on so­pui­saa yh­teis­työ­tä par­haim­mil­laan.

Ruo­ve­den kau­niin So­fia Mag­da­le­nan kir­kon alt­ta­ri­tau­lu ku­vaa Kris­tuk­sen kir­kas­tu­mi­sen päi­vää. Tau­lu on eri­koi­sen yl­väs ja pu­hut­te­le­va, jopa har­vi­nai­nen, kos­ka tau­lun sa­no­maa ko­ros­te­taan vie­lä teks­til­lä:

Täl­lä vii­kol­la kir­kois­sa ope­te­taan vi­ha­mies­ten ra­kas­ta­mi­ses­ta, par­jaa­jien puo­les­ta ru­koi­le­mi­ses­ta ja ki­ro­a­jien siu­naa­mi­ses­ta. (Luuk. 6:27–31)

Kuu­si viik­koa hel­lun­tain jäl­keen Suo­men evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa ja mo­nis­sa muis­sa­kin kirk­ko­kun­nis­sa ja kris­til­li­sis­sä yh­tei­söis­sä vie­te­tään sun­nun­tai­ta, jon­ka van­hin evan­ke­liu­mi­teks­ti (Luuk.5:1–11) ker­too ka­las­ta­ja Si­mon Joo­naan­po­jan (tai Jo­han­nek­sen­po­jan) elä­män erääs­tä kään­ne­koh­das­ta.

Pa­hoit­te­len toi­si­na­jat­te­lu­a­ni. Ju­han­nuk­sen kak­kos­mies Jo­han­nes Kas­ta­ja kui­ten­kin roh­kai­see. On jos­kus sa­not­ta­va jo­tain ylei­sen kes­kus­te­luil­ma­pii­rin vas­tais­ta.

Tie­sit­kö elä­vä­si kup­las­sa? Kup­lan si­säl­lä on kaik­ki se, min­kä hy­väk­syt ja ul­ko­puo­lel­la se, mis­tä et ha­lua edes ot­taa sel­vää. Me kaik­ki eläm­me län­si­mai­ses­sa kup­las­sa, jos­sa tie­däm­me, mitä tar­koit­taa oi­keu­den­mu­kai­suus ja de­mok­ra­tia. Po­liit­ti­ses­ti voim­me elää oman puo­lu­een kup­las­sa, jos­sa on ai­no­at oi­ke­at rat­kai­sut yh­teis­kun­nan on­gel­miin. Kaik­kein ou­doim­pia kup­lia ovat sa­la­liit­to­te­o­ri­at, jois­sa sel­vät to­si­a­si­at kiel­le­tään ja py­sy­tään tiu­kas­ti har­ha­kä­si­tys­ten kup­las­sa. On myös hen­gel­li­siä kup­lia, jois­sa on se ai­noa oi­kea op­pi ja muil­la ei ole pää­syä tai­vaa­seen.

Kun suo­ma­lai­nen me­nee met­säs­tä­mään tai ka­las­ta­maan, hän me­nee pyy­tä­mään. Hän ei mene käs­ke­mään tai mää­räi­le­mään. Hän me­nee pyy­tä­mään. ’An­na Ah­ti pari ah­ven­ta’ -tyy­liin.

”Mi­nua ei tar­vi­ta tääl­lä.” Näin lau­sui tun­ne­tun kir­jai­li­jan ai­kui­si­käi­nen poi­ka oman elä­män­sä syk­sys­sä. Nuo­ren mie­hen elä­män­tah­to oli hii­pu­nut. Ar­ki tun­tui ole­van tois­tu­vaa har­maut­ta, sel­lais­ta, mitä ei ha­lun­nut koh­da­ta, mitä piti väis­tää.