Can­ta­te, lau­la­kaa, iloit­kaa, lau­la­kaa, vaik­ka nuo­tin­vie­res­tä, mut­ta ai­na on oi­keus iloi­ta, lau­laa, ol­la on­nel­li­nen.

Jos­tain syys­tä meis­tä moni sa­noo, et­tä on huo­no lau­la­ja, ei­kä keh­taa lau­laa kir­kos­sa, ka­ra­o­kes­sa tai mis­sään, mut­ta sil­ti pys­tyy huu­ta­maan vaik­ka jää­kiek­ko-ot­te­lus­sa kaik­ki kol­me erää sy­dä­men­sä juu­ris­ta saak­ka. Ol­koon­kin, et­tä vie­res­sä is­tuu kuka vaan ja ylei­sö­ä­kin voi ol­la tu­hat­päin.

Ih­mi­nen ra­ken­taa it­sel­leen ra­joit­tei­ta ja mää­rit­tää omaa it­se­ään, har­voin ul­ko­puo­li­set. Ja jos muut sitä te­ke­vät, niin mitä vä­liä.

Mei­hin on ra­ken­net­tu jär­jes­tel­mä erot­taa oi­kea vää­räs­tä. Py­rim­me pe­rus­te­le­maan ja kah­ta kau­he­am­min se­li­tyk­sen voi­min to­dis­ta­maan, et­tä olem­me toi­mi­neet oi­kein, jos si­sim­mäs­säm­me tie­däm­me toi­mi­neem­me vää­rin.

Raa­mat­tua voi tul­ki­ta mo­nel­la ta­val­la ja väi­tän, et­tei ole suu­res­ta lu­ki­ja­kun­nas­ta huo­li­mat­ta kah­ta sa­man­lais­ta mie­li­ku­vaa ko­ko­nai­suu­des­ta. Jot­kut löy­tä­vät sa­mas­ta lu­kuo­suu­des­ta kak­si täy­sin eri­lais­ta nä­ke­mys­tä ja ovat val­mii­ta väit­te­le­mään sii­tä – jot­kut jopa so­ti­maan.

Mut­ta yh­teen­ve­to­na isos­sa ku­vas­sa Ju­ma­la on luo­ja, saa­ta­na vas­tus­ta­ja. Ju­ma­la on oi­keu­den­mu­kai­nen ja ar­mol­li­nen, saa­ta­na on syyt­tä­jä ja kiu­saa­ja. Ju­ma­la on ole­va luo­ja ja Her­ra, saa­ta­na taas on luo­tu olen­to ja vas­tus­ta­ja.

On­ko täl­lä ase­tel­mal­la ha­lut­tu ko­ros­taa hy­vän ja pa­han eroa, oi­ke­aa ja vää­rää? On hel­pom­pi ym­mär­tää tai muo­dos­taa mie­li­pi­de, jos on kak­si täy­sin eri­lais­ta nä­ke­mys­tä.

Me jo­kai­nen pää­täm­me ai­van it­se, mitä ja ke­nen lau­lu­ja lau­lam­me. Van­has­sa sa­nan­las­kus­sa ”sen lau­lu­ja lau­lat, ke­nen lei­pää syöt” voi asua isom­pi vii­saus, kuin edes äk­kiä ym­mär­räm­me.

Tu­le­vaa sun­nun­tai­ta kut­su­taan myös lei­pä­sun­nun­taik­si, ai­ka osu­vaa.

Tun­tuu pa­hal­ta, jopa ra­jul­ta mah­dut­taa Ju­ma­la ja saa­ta­na sa­maan lau­see­seen – tai sit­ten ei. Meis­tä jo­kai­nen päät­tää min­kä­lai­sen pai­no­ar­von an­taa kum­mal­le­kin. Jos­kus on vain hel­pom­pi vi­ha­ta kuin ra­kas­taa, ol­la ym­mär­tä­mät­tä kuin yrit­tää ym­mär­tää. Jos­kus on hel­pom­pi luo­da jos­tain hen­ki­lös­tä oma mie­li­ku­va, jot­ta hä­net oli­si hel­pom­pi hy­väk­syä, hy­väs­sä tai pa­has­sa.

Mie­len­kiin­toi­nen asia on poh­tia, kuka mi­nua oh­jaa ja mää­rit­tää. Olen­ko se minä it­se? On hir­ve­ää, jos ei tyk­kää­kään it­ses­tään ja on sen ai­van it­se mää­rit­tä­nyt.

Can­ta­te, lau­le­taan, iloi­taan ol­laan on­nel­li­sia, meil­lä ihan jo­kai­sel­la on sii­hen täy­si oi­keus.

Jou­ni Nes­te

kir­joit­ta­ja on kirk­ko­neu­vos­ton jä­sen