Tal­ven har­maus ym­pä­röi mei­tä yhä, vaik­ka päi­vien pi­te­ne­mi­sen voi jo sel­ke­äs­ti ha­vai­ta. Päi­vät ovat sil­ti vie­lä ly­hyi­tä, maa le­pää lu­men ja jään al­la, ja valo tun­tuu usein hei­kol­ta ja kau­kai­sel­ta. Kirk­ko­vuo­des­sa eläm­me lop­pi­ai­sen ai­kaa, va­lon il­mes­ty­mi­sen juh­lan jat­ku­moa. Se on ai­kaa, jol­loin kat­seem­me kään­tyy Kris­tuk­seen, maa­il­maan tul­lee­seen va­loon, joka ei jää pii­loon ei­kä sam­mu pi­mey­den kes­kel­lä.

Lop­pi­ai­ses­sa ja sitä seu­raa­vis­sa sun­nun­tais­sa muis­tam­me, kuin­ka Jee­sus as­tui jul­ki­suu­teen ja aloit­ti jul­ki­sen toi­min­tan­sa. Hän kul­ki ky­lä­tei­tä, koh­ta­si sai­rai­ta, loh­dut­ti mur­heel­li­sia ja kut­sui ih­mi­siä seu­raa­maan it­se­ään. Hä­nes­sä Ju­ma­lan valo tuli lä­hel­le, konk­reet­ti­sek­si ja kos­ke­tet­ta­vak­si. Se ei ol­lut vain kau­nis aja­tus tai kau­kai­nen lu­paus, vaan elä­vä to­del­li­suus: pi­meys väis­tyi, kun Jee­sus pu­hui, pa­ran­si ja an­toi syn­nit an­teek­si.

Tal­ven kes­kel­lä tämä sa­no­ma on eri­tyi­sen loh­dul­li­nen. Har­maus ei ole merk­ki toi­von puut­tees­ta, vaan odo­tuk­sen ajas­ta. Luon­to tie­tää, mitä te­kee: valo li­sään­tyy huo­maa­mat­to­mas­ti, päi­vä päi­väl­tä. Sa­moin Ju­ma­lan valo te­kee työ­tään meis­sä usein hil­jaa. Us­ko ei ai­na tun­nu rie­mul­ta tai var­muu­del­ta, mut­ta se on luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Kris­tus on läs­nä sil­loin­kin, kun em­me sitä sel­väs­ti näe.

Jee­sus sa­noo: ”Minä olen maa­il­man valo. Joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­mey­des­sä.” Tämä lu­paus kan­taa. Se muis­tut­taa, et­tä pi­meys ei ole vii­mei­nen sana – ei luon­nos­sa, ei maa­il­mas­sa ei­kä mei­dän omas­sa elä­mäs­säm­me. Kris­tuk­ses­sa valo voit­taa, ja se valo on tar­koi­tet­tu ja­et­ta­vak­si. Sik­si lop­pi­ai­sen ai­ka kut­suu mei­tä kat­so­maan eteen­päin toi­vos­sa: ke­vät tu­lee, ja Ju­ma­lan ar­mo kan­taa.

Rie­mul­li­nen valo on jo tääl­lä. Se lois­taa Kris­tuk­ses­sa, ja hä­nen kaut­taan myös meis­sä.

Mari Pääk­kö­nen

Seu­ra­kun­ta­pas­to­ri

Tar­jan­teen seu­ra­kun­ta