Voi­ma­kas Han­nes-myrs­ky tuli, teki tu­ho­jaan ja vai­me­ni pois. Säh­kö­kat­koi­hin on mo­nel­la ta­sol­la osat­ta­va va­rau­tua ja nii­den kans­sa opit­ta­va elä­mään. On­nek­si lä­hel­läm­me on ih­mi­siä, jot­ka kor­jaa­vat teil­tä kaa­tu­nei­ta pui­ta, aut­ta­vat kaa­ok­sen kes­kel­lä ja huo­leh­ti­vat ky­lis­sä apua tar­vit­se­vis­ta. Tämä myrs­ky oli jou­lu­nai­ka, joka jää mo­nel­le mie­leen.

Kirk­ko­vuo­des­sa sa­nom­me lop­pi­ais­vii­kol­la nä­ke­miin jou­lun­py­hien vie­tol­le. Jou­lun sa­no­ma ei kui­ten­kaan jää vuo­dek­si tau­ol­le, se jää kul­ke­maan mu­ka­nam­me en­si jou­lun­py­hiin saak­ka. Kaik­ki kau­nis, jota saim­me jou­lu­na ko­kea, jää elä­mään. Mut­ta myös kaik­ki suru ja kai­puu, joka sa­tut­ti, elää meis­sä edel­leen.

Jou­lun sa­no­ma elää sy­dä­mes­säm­me kuin pie­ni liek­ki, eh­kä em­me kes­täi­si isom­paa roi­hua. Jo pie­ni liek­ki muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä tuon tär­ke­än va­lon on sy­tyt­tä­nyt it­se Ju­ma­la. Mei­tä joh­da­te­taan pi­mey­des­sä ja kan­na­tel­laan pel­ko­jen ja voi­mat­to­muu­den kes­kel­lä. Ju­ma­lan valo, Kris­tus, on kans­sam­me hy­vi­nä ja pa­hoi­na päi­vi­nä. Mei­tä kan­ne­taan hä­nen omi­naan, hä­nen voi­mas­saan.

Pie­ni liek­ki ym­pä­ril­leen hil­jaa heh­kuu läm­pöä.

Pie­ni liek­ki meil­le ker­too: Ju­ma­la on lä­hel­lä.

An­na-Mari Kas­ki­nen

Au­li Vie­no­la

di­a­ko­nis­sa