Sain ai­heen tä­hän kir­joi­tuk­seen työ­to­ve­ri­ni pi­tä­mäs­tä har­tau­des­ta, jon­ka poh­ja­na oli Ul­la Halt­tu­sen kir­ja Kat­so iloon. Ky­sees­sä on kir­joi­tus var­pu­ses­ta.

Ul­la Halt­tu­nen kir­joit­taa: ”Pie­ni lin­tu sei­soo rin­ta kaa­rel­la. Se on var­pu­nen no­kas­ta sii­ven­kär­kiin ja pyrs­töön as­ti. Se ei hä­pei­le ol­la sitä, mitä on. Se ei ole kot­ka, jout­sen tai rii­kin­kuk­ko - ei­kä edes vä­rik­kääm­pi pik­ku­lin­tu. Se ei ha­lu­a­kaan ol­la muu­ta kuin on, ei osaa sitä edes toi­voa.”

En­si­kat­so­mi­sel­la var­pu­nen on har­maan­rus­kea, vaa­ti­ma­ton pie­ni lin­tu. Vä­lil­lä var­pus­par­vi maas­tou­tuu niin hy­vin, et­tä lin­tu­ja on vai­ke­a­ta edes huo­ma­ta en­nen kuin ne py­räh­tä­vät yh­tä ai­kaa len­toon.

Mil­lai­sia mie­li­ku­via si­nul­la on var­pu­ses­ta?

Wi­ki­pe­di­as­ta löy­tyy seu­raa­via tie­to­ja: van­hin Eu­roo­pas­sa ren­gas­tet­tu var­pu­nen oli yli 19 vuot­ta van­ha! Höy­hen­pu­kua ku­va­taan tak­kui­sen nä­köi­sek­si ja li­kai­sen vä­ri­sek­si. Var­pu­nen on luo­ki­tel­tu ny­ky­ään erit­täin uha­na­lai­sek­si, ja yh­den var­pu­sen ar­vok­si on mää­ri­tel­ty 1220 €.

Jos vain malt­taa py­säh­tyä rau­has­sa kat­se­le­maan, voi huo­ma­ta, et­tä var­pu­nen on kau­nis ja sen höy­hen­peit­tees­sä on eri­lai­sia, toi­siin­sa soin­tu­via sä­vy­jä. Se on täy­del­li­ses­ti suun­ni­tel­tu ja muo­toil­tu, tai­ta­vas­ti luo­tu.

Jee­sus käyt­ti var­pus­ta esi­merk­ki­nä sii­tä, kuin­ka tark­ka Ju­ma­la on luo­mis­työs­sään ja huo­len­pi­dos­saan. Hän ei unoh­da yh­tä­kään pie­nis­tä lin­nuis­ta, mut­ta ih­mi­nen on vie­lä pal­jon ar­vok­kaam­pi (Luuk. 12:6-7).

Psal­mi 84 ku­vai­lee: ”Si­nun alt­ta­ri­si luo­ta on var­pu­nen­kin löy­tä­nyt ko­din, pääs­ky­nen pe­sä­pai­kan, jos­sa se kas­vat­taa poi­ka­sen­sa”. Siel­lä poi­ka­set­kin saa­vat ol­la tur­vas­sa ja le­vos­sa.

Edith Pi­a­fia kut­sut­tiin Pa­rii­sin var­pu­sek­si, mut­ta hä­nel­lä oli eräs maa­il­man kau­neim­mis­ta lau­lu­ää­nis­tä. Var­pu­nen voi yl­lät­tää.

Pi­de­tään siis sil­mäm­me ja sy­dä­mem­me avoi­mi­na ar­ki­sel­le ja ai­dol­le kau­neu­del­le. Kun py­säh­dym­me kat­so­maan ja kuun­te­le­maan, vä­ri­sä­vyt ja ole­mus kaik­ki­ne puo­li­neen voi­vat läi­käyt­tää si­sin­tä, ja vaa­ti­mat­to­mas­ta tu­lee eri­tyis­tä.

Se­fan­jan kir­jas­sa to­de­taan: ”Sinä olet hä­nen ilon­sa, rak­kau­des­saan hän te­kee si­nut uu­dek­si, hän iloit­see, hän rie­muit­see si­nus­ta”. Rie­mu on sel­lais­ta iloa, joka ei pysy pel­käs­tään si­säl­lä, vaan se pur­su­aa yli. Rie­mua tun­te­va ei oi­kein mei­naa py­syä na­hois­saan.

Niin suu­rel­la rie­mul­la Ju­ma­la kat­se­lee luo­mis­töi­tään, mei­tä jo­kais­ta. Rak­kaus te­kee koh­teen­sa ar­vok­kaak­si, ja sitä on tar­jol­la jo­kai­sel­le.

”Sil­lä niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, et­tä hän an­toi ai­no­kai­sen Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, huk­kui­si, vaan hä­nel­lä oli­si ian­kaik­ki­nen elä­mä”(Joh. 3:16).

Päi­vi Vuo­ri­nen

Ku­run kap­pe­li­seu­ra­kun­ta