Por­taat oli joka aa­mu la­kais­tu lu­mes­ta jo en­nen, kuin tut­tu iä­käs rou­va eh­ti he­rä­tä. Ja hän he­rä­si ai­kai­sin! Vä­hi­tel­len sel­vi­si, et­tä naa­pu­ri kävi ne la­kai­se­mas­sa. Vuo­sia myö­hem­min naa­pu­ri ker­toi mi­nul­le, et­tä lu­mien luo­mi­nen ikäih­mi­sen rap­pu­sil­ta ja tien­pät­käl­tä pos­ti­laa­ti­kol­le on hä­nen ta­pan­sa teh­dä di­a­ko­ni­aa. Ru­koil­len la­kais­tut por­taat.

Tä­män py­hän evan­ke­liu­mis­sa (Luu­kas 10) Jee­sus vär­vä­si ison jou­kon ope­tus­lap­sia ja lä­het­ti hei­dät edel­lään nii­hin kau­pun­kiin ja ky­liin, joi­hin oli me­nos­sa ker­to­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Teh­tä­väk­si ope­tus­lap­set sai­vat pa­ran­taa sai­rai­ta ja ker­toa sa­mal­la, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le. Jee­sus an­toi var­sin täs­mäl­li­set oh­jeet: ”Äl­kää ot­ta­ko mu­kaan­ne ra­ha­kuk­ka­roa, äl­kää lauk­kua äl­kää­kä jal­ki­nei­ta. Äl­kää mat­kan var­rel­la py­säh­ty­kö ter­veh­ti­mään ke­tään”. Ai­ka mer­kil­li­nen neu­vo, ol­la ter­veh­ti­mät­tä ke­tään. Voi miet­tiä, toi­mi­si­vat­ko oh­jeet tänä päi­vä­nä. Jee­suk­sel­la oli tä­hän var­mas­ti syyn­sä, mikä ei avau­du meil­le 2000-lu­vul­la.

Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le jär­jen ar­vi­oi­da, mil­lä ta­paa on vii­sain­ta ker­toa Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä ja tah­dos­ta, Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta mei­dän ajas­sam­me. Enem­män kuin suo­ra­sa­nai­nen puhe, niin sa­not­tu ju­lis­tus, mo­nes­sa ta­pauk­ses­sa pa­rem­min toi­mii, kun roh­kai­sem­me ja loh­du­tam­me, ja mi­ten vä­li­täm­me te­ke­mi­sil­lä Ju­ma­lan rak­kaut­ta. So­pi­van pai­kan tul­len voim­me ker­toa, kuin­ka olem­me ru­koil­leet jon­kun ih­mi­sen puo­les­ta, hä­nen asi­an­sa tai vai­ke­an ti­lan­teen­sa, vuok­si. Mi­kään ei läm­mi­tä yh­tä pal­joa, tuo loh­tua ja toi­voa kuin kuul­la, et­tä joku on ru­koil­lut puo­les­ta­ni.

Ju­ma­la an­taa meil­le myös sa­no­ja, tär­keim­pä­nä sa­no­jen läh­tee­nä Raa­ma­tun, mis­tä am­men­taa. Ju­ma­la an­taa vii­sau­den meil­le tä­män päi­vän ope­tus­lap­sil­le, mi­ten toi­mia, mil­loin pu­hua ja mil­lä sa­noil­la. Hän an­taa ym­mär­ryk­sen, mil­loin pu­hu­mi­sen si­jaan vii­sain­ta on kos­ket­taa loh­dut­ta­vas­ti, ha­la­ta­kin. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tu­lee esil­le het­kis­sä, kun pi­däm­me huol­ta toi­sis­ta, eh­kä naa­pu­ris­ta tai van­has­ta tu­tus­ta sil­loin­kin, kun sii­tä ei saa it­sel­leen hyö­tyä.

Vaik­ka maa­il­ma ei ole vie­lä sel­lai­nen, kuin Ju­ma­la on sen tar­koit­ta­nut, Ju­ma­lan tah­to voi to­teu­tua mei­dän ih­mis­ten vä­li­sis­sä koh­taa­mi­sis­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa oi­keu­den­mu­kai­suus ja rak­kaus tu­le­vat nä­ky­vik­si ih­mis­ten kes­ki­näi­ses­sä elä­mäs­sä.

Jee­suk­sen neu­vo ope­tus­lap­sil­leen läh­teä mat­kaan il­man lauk­kua saat­toi kas­vat­taa ope­tus­lap­sil­le luot­ta­mus­ta, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len kai­kis­sa ti­lan­teis­sa. Me saam­me sa­mal­la ta­paa luot­taa. et­tä kaik­ki ei ole vain tätä nä­ky­vis­sä ole­vaa to­del­li­suut­ta. Yh­tä­ai­kai­ses­ti, yh­tä to­del­lis­ta ja sa­mal­la ikuis­ta on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta.

Lu­mes­ta puh­dis­te­tut por­taat ja har­jat­tu tien­pät­kä pos­ti­laa­ti­kol­le toi­vat yk­sin elä­väl­le pait­si hel­po­tus­ta aa­mui­hin ja tur­van tun­net­ta, ja sa­mal­la aa­muis­sa vä­läh­ti pala tai­vas­ta, Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.

Kir­si Poh­jo­la

kirk­ko­her­ra