Evan­ke­lis­ta Mar­kus ker­too (Mark: 10:17-27) kuin­ka Jee­suk­sen pe­rään suo­ras­taan juok­see eräs nuo­ri mies: ”Hyvä opet­ta­ja, mitä mi­nun on teh­tä­vä, et­tä pe­ri­sin ian­kaik­ki­sen elä­män?”

Jee­sus al­kaa ker­taa­maan Moo­sek­sen kaut­ta vä­li­tet­ty­jä lain käs­ky­jä, eri­tyi­ses­ti nii­tä, jot­ka kiel­tä­vät lä­him­mäi­seen koh­dis­tu­vaa vää­rin­te­ke­mis­tä ku­ten tap­pa­mis­ta, va­ras­ta­mis­ta ja avi­o­ri­kos­ta.

Nuo­ri mies oli ek­syk­sis­sä ja väit­ti vil­pit­tö­mäs­ti nou­dat­ta­neen­sa tätä kaik­kea koko ikän­sä. Hän luu­li ul­ko­nai­sen puh­tau­den ja kar­kei­den te­ko­syn­tien vält­tä­mi­sen riit­tä­vän, mut­ta Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan va­los­sa pie­ni­kin aja­tuk­sen hai­rah­dus ja vää­rät sa­nat ja hi­mok­kaat kat­seet ovat näi­den la­kien rik­ko­mis­ta. (Matt. 5:21-42) Niin ek­syk­sis­sä kun oli­kin, Jee­sus ra­kas­ti tätä mies­tä, min­kä evan­ke­lis­ta meil­le myös ker­too.

Käs­kyis­tä suu­rin ja var­maan vai­kein, joka tii­vis­tää muut pie­nem­mät käs­kyt, oli ra­kas­taa Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä kuin it­se­ään. (Mark. 22:28-31) Ja Jee­sus sa­noo nuo­rel­le mie­hel­le: ”Yk­si si­nul­ta puut­tuu. Mene ja myy kaik­ki, mitä si­nul­la on, ja an­na ra­hat köy­hil­le, niin si­nul­la on aar­re tai­vaas­sa. Tule sit­ten ja seu­raa mi­nua.” Ja sii­hen mur­tui mie­hen it­se­luot­ta­mus. Jee­sus pal­jas­ti tai­ta­vas­ti, et­tä Ju­ma­la ei ol­lut­kaan se jota mies ra­kas­ti ”yli kai­ken”, täl­lä oli toi­nen her­ra. Mies nä­kee vaa­ti­muk­sen mah­dot­to­ma­na ja läh­tee synk­kä­nä pois. Ja Jee­sus sa­noo tun­ne­tut sa­nat ver­ra­ten rik­kaan pää­syä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan vai­ke­am­mak­si kuin ka­me­lin me­noa neu­lan­sil­mäs­tä.

Epä­toi­vo val­taa ope­tus­lap­set. Va­li­koi­vas­ti Kir­joi­tuk­sia tut­ki­neet juu­ta­lai­set opet­ta­jat oli­vat pi­tä­neet rik­kaut­ta var­ma­na Ju­ma­lan suo­si­on merk­ki­nä. Jos tuo va­ra­kas mies oli ai­van toi­vot­to­man kau­ka­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta, niin ”kuka sit­ten voi pe­las­tua?” Ja koko koh­dan hui­pen­nus on Jee­suk­sen vas­taus: ”Ih­mi­sil­le se on mah­do­ton­ta, mut­ta ei Ju­ma­lal­le, sil­lä Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta.” Ope­tus­lap­set oli­vat täs­tä to­dis­tei­ta.

Jee­sus it­se teki sen, mi­hin nuo­ri ri­kas mies ei pys­ty­nyt. Hän luo­pui kor­ke­as­ta ase­mas­ta, alen­si ja nöy­ryyt­ti it­sen­sä, tuli ih­mi­sek­si ja eli vaa­ti­mat­to­mas­ti. (Fil. 2:6-11) Hän kuo­li jo­kai­sen ih­mi­sen puo­les­ta ja täyt­ti lain jota on mah­do­ton täyt­tää. Jee­sus an­toi kuo­le­man voi­tet­tu­aan lah­jak­si Py­hän Hen­gen. Vain Ju­ma­la voi syn­nyt­tää ih­mi­sis­sä uut­ta elä­mää. Vain Ju­ma­lan Hen­gen voi­mal­la pys­tym­me vas­taa­maan Ju­ma­lan rak­kau­teen kuu­li­ai­suu­del­la ja seu­ra­ta Jee­sus­ta ja pi­tä­mään Hän­tä Her­ra­na, jol­le kuu­luu koko elä­mäm­me.

Joo­na Aho­pel­to