Kirk­ko­vuo­den ka­len­te­rin tee­ma, Et­sik­ko­ai­ka, ei tar­koi­ta pel­käs­tään us­kon­nol­lis­ta he­rää­mis­tä. Et­sik­ko­ai­ka voi ol­la myös het­ki, jol­loin he­rää ja huo­maa, et­tä on ai­ka elää omien ar­vo­jen mu­kais­ta elä­mää. Et­sik­ko­ai­ka an­taa mah­dol­li­suu­den py­säh­tyä ja tar­kas­tel­la omaa elä­mää uu­sin sil­min. Voi ky­syä it­sel­tään: elän­kö sitä elä­mää, jon­ka tie­dän ja tun­nen oi­ke­ak­si?

Me kaik­ki tie­däm­me si­sim­mäs­säm­me mikä on oi­kein, vaik­ka toi­mi­sim­me­kin eri ta­val­la. Kyse ei ole sii­tä, et­tei­kö oli­si asi­ois­ta riit­tä­väs­ti tie­tä­mys­tä, päin­vas­toin eläm­me in­for­maa­ti­o­tul­vas­sa. Vaik­ka tie­däm­me ja nä­em­me ym­pä­ril­lem­me hy­vin­kin sel­väs­ti, em­me ai­na toi­mi niin­kuin tun­nem­me tai tie­däm­me oi­ke­ak­si. Sil­loin sy­dän­kin on vaa­ras­sa paa­tua. On­ko sil­loin elä­mä re­hel­lis­tä ja ai­toa edes it­seä koh­taan?

Us­kal­lan­ko is­tah­taa het­kek­si ja kuun­nel­la si­säis­tä ään­tä­ni? Mitä se mi­nul­le ha­lu­aa ker­toa? On­ko jo­tain, mitä olen siir­tä­nyt kau­em­mak­si lii­an kau­an? Tie­dän­kö jo­hon­kin asi­aan vas­tauk­sen, mut­ta en vain us­kal­la toi­mia?

Elä­mä luon­tai­ses­ti oh­jaa koh­ti hy­vyyt­tä ja to­tuut­ta. Mo­nes­ti vain roh­keus ja voi­ma muu­tok­seen puut­tuu. Oli­si­ko nyt hyvä ai­ka kor­ja­ta rik­kou­tu­nut? Hoi­taa ys­tä­vyys­suh­tei­ta? On­ko nyt ai­ka an­taa an­teek­si ja pyy­tää an­teek­si? Vai odo­tan­ko vie­lä, ja mitä? Teen­kö tä­nään vii­mein sen min­kä ei­li­seen as­ti jä­tin te­ke­mät­tä?

Et­sik­ko­ai­ka on upea mah­dol­li­suus tar­kas­tel­la omaa elä­mää. Sa­mal­la hi­ve­nen myös pe­lot­ta­vaa. Mitä, jos tun­nis­tan­kin kaik­ki mer­kit, tun­te­muk­set ja eti­äi­set, jot­ka kut­su­vat muut­ta­maan elä­mä­ni suun­taa, mut­ta ohi­tan­kin ne vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti? Mis­tä tie­tää kos­ka on oi­kea het­ki? Kuka sen ker­too, tai sen tar­vit­sen­ko muu­tok­sen? Mitä jos ei näe ko­ko­nai­suut­ta ym­pä­ril­lä, tai ei vain tun­nis­ta tun­te­muk­sia ja eti­äi­siä?

Ei hä­tää. Sei­sah­da het­kek­si, ole roh­kea ja kuun­te­le sy­dän­tä­si. Se ei kos­kaan oh­jaa vää­rin. Nyt voi ol­la ihan pa­ras päi­vä is­tah­taa kuun­te­le­maan si­sin­tään. Sil­lä elä­mäs­sä on yk­si asia, joka on hal­lin­tam­me ul­ko­puo­lel­la, jota ku­kaan ei saa li­sää. Se on ai­ka. Et­sik­ko­a­jat ovat­kin suu­rim­pia mah­dol­li­suuk­sia, mitä elä­mäs­säm­me koh­taam­me. Men­nei­syys ei kos­kaan sido tu­le­vai­suut­ta.

Lois­ta­via et­sik­ko­ai­ko­ja toi­vo­tel­len,

Jou­ni Nes­te