Hartauskirjoitus: Tuskaiset muistot ja arvoesineet haudattiin Karjalaan
Karjalaiset aavistivat kohtalonsa ennen juhannusta 1944, sillä ilmassa oli pahaenteisiä merkkejä kenties lopullisesta lähdöstä.
Myös isäni ounasteli tuolloin jotain tapahtuvaksi, sillä vanhemmat vastailivat vältellen 13-vuotiaan kysymyksiin. Uutisia seurattiin tarkasti naapureiden kanssa, ja rukouksissa pyydettiin Taivaan Isää turvaksi.
Ja pian elämä muuttui peruuttamattomasti. Isä ei meille lapsilleen juuri puhunut evakkomatkasta, vaan taisi lähdön tullen haudata kaikki tuskaiset muistot kotipihaan Kalksaloon. Kysyttäessä hän totesi, että tykkien kaukainen jylinä saattoi heidät matkaan.
Ukki kertoi, että siat sekä isäni kouluttamaton orivarsa oli pakko lopettaa, ei niistä ollut matkalle tuntemattomaan. Hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja lehmä sidottiin kiinni kärryn perään. Taakse ei katsottu kotipihaa eikä Laatokkaa.
Hevosen vetämän kuorman päälle nostettiin arvokkain omaisuus, Ahti ja pikkuveli.
Ahti Pöllänen oli 8-vuotias, kun perhe sai ennen juhannusta lähtökäskyn Kaukolasta ja kannakselta. Sitä oli osattu odottaa, sillä idästä oli usean päivän ajan virrannut Kaarlahteen ja juna-asemalle länteen pyrkiviä ihmisiä. Äiti ja mummo hautasivat arvokkaimmat keittiövarusteet pihamaalle – ihan siltä varalta, että vielä palataan. Mukaan otettiin vain tärkeimmät päivittäistavarat.
Hevosen vetämän kuorman päälle nostettiin arvokkain omaisuus, Ahti ja pikkuveli. Pojat piirsivät tienvarsien rakennuksista värikynillä kuvia äidin antamiin vihkoihin, vaikka näkymät olisivat kyllä piirtyneet mieliin ilman kyniäkin.
Hevoset ja lehmät kulkivat säyseinä letkassa, mutta kerran nuori mullikka hyppäsi tien varrella olleeseen peltoon ja juoksi kohti metsää. Pojista vanhempi sai vastuullisen tehtävän, kun hänen piti pajunvitsan avulla palauttaa mullikka karkuretkeltään. Kyyneleet polttivat pienen pojan silmissä, kun hän yritti pitää eläimet koossa. Kukaan ei saanut päästä karkuun, hän päätti. Eikä päässyt.
Kaukolan ja Sakkolan asukkaille löytyi uusi koti Ruovedeltä, ja lumivaaralaiset asutettiin Virroille. Juhannus 1944 oli raaka, mutta mummoni uskoi elämän kauneuteen, ja ensimmäisten asioiden joukossa hän istutti juhannusruusun uuden kodin pihaan Virtain Killinkoskelle. Se kukkii edelleen.
Varpu Sihvonen
juuret Lumivaaran Kalksalossa



