Kar­ja­lai­set aa­vis­ti­vat koh­ta­lon­sa en­nen ju­han­nus­ta 1944, sil­lä il­mas­sa oli pa­ha­en­tei­siä merk­ke­jä ken­ties lo­pul­li­ses­ta läh­dös­tä.

Myös isä­ni ou­nas­te­li tuol­loin jo­tain ta­pah­tu­vak­si, sil­lä van­hem­mat vas­tai­li­vat väl­tel­len 13-vuo­ti­aan ky­sy­myk­siin. Uu­ti­sia seu­rat­tiin tar­kas­ti naa­pu­rei­den kans­sa, ja ru­kouk­sis­sa pyy­det­tiin Tai­vaan Isää tur­vak­si.

Ja pian elä­mä muut­tui pe­ruut­ta­mat­to­mas­ti. Isä ei meil­le lap­sil­leen juu­ri pu­hu­nut evak­ko­mat­kas­ta, vaan tai­si läh­dön tul­len hau­da­ta kaik­ki tus­kai­set muis­tot ko­ti­pi­haan Kalk­sa­loon. Ky­syt­tä­es­sä hän to­te­si, et­tä tyk­kien kau­kai­nen jy­li­nä saat­toi hei­dät mat­kaan.

Uk­ki ker­toi, et­tä siat sekä isä­ni kou­lut­ta­ma­ton ori­var­sa oli pak­ko lo­pet­taa, ei niis­tä ol­lut mat­kal­le tun­te­mat­to­maan. He­vo­nen val­jas­tet­tiin kär­ry­jen eteen, ja leh­mä si­dot­tiin kiin­ni kär­ryn pe­rään. Taak­se ei kat­sot­tu ko­ti­pi­haa ei­kä Laa­tok­kaa.

He­vo­sen ve­tä­män kuor­man pääl­le nos­tet­tiin ar­vok­kain omai­suus, Ah­ti ja pik­ku­ve­li.

Ah­ti Pöl­lä­nen oli 8-vuo­ti­as, kun per­he sai en­nen ju­han­nus­ta läh­tö­käs­kyn Kau­ko­las­ta ja kan­nak­sel­ta. Sitä oli osat­tu odot­taa, sil­lä idäs­tä oli use­an päi­vän ajan vir­ran­nut Kaar­lah­teen ja juna-ase­mal­le län­teen pyr­ki­viä ih­mi­siä. Äi­ti ja mum­mo hau­ta­si­vat ar­vok­kaim­mat keit­ti­ö­va­rus­teet pi­ha­maal­le – ihan sil­tä va­ral­ta, et­tä vie­lä pa­la­taan. Mu­kaan otet­tiin vain tär­keim­mät päi­vit­täis­ta­va­rat.

He­vo­sen ve­tä­män kuor­man pääl­le nos­tet­tiin ar­vok­kain omai­suus, Ah­ti ja pik­ku­ve­li. Po­jat piir­si­vät tien­var­sien ra­ken­nuk­sis­ta vä­ri­ky­nil­lä ku­via äi­din an­ta­miin vih­koi­hin, vaik­ka nä­ky­mät oli­si­vat kyl­lä piir­ty­neet mie­liin il­man ky­ni­ä­kin.

He­vo­set ja leh­mät kul­ki­vat säy­sei­nä let­kas­sa, mut­ta ker­ran nuo­ri mul­lik­ka hyp­pä­si tien var­rel­la ol­lee­seen pel­toon ja juok­si koh­ti met­sää. Po­jis­ta van­hem­pi sai vas­tuul­li­sen teh­tä­vän, kun hä­nen piti pa­jun­vit­san avul­la pa­laut­taa mul­lik­ka kar­ku­ret­kel­tään. Kyy­ne­leet polt­ti­vat pie­nen po­jan sil­mis­sä, kun hän yrit­ti pi­tää eläi­met koos­sa. Ku­kaan ei saa­nut pääs­tä kar­kuun, hän päät­ti. Ei­kä pääs­syt.

Kau­ko­lan ja Sak­ko­lan asuk­kail­le löy­tyi uu­si koti Ruo­ve­del­tä, ja lu­mi­vaa­ra­lai­set asu­tet­tiin Vir­roil­le. Ju­han­nus 1944 oli raa­ka, mut­ta mum­mo­ni us­koi elä­män kau­neu­teen, ja en­sim­mäis­ten asi­oi­den jou­kos­sa hän is­tut­ti ju­han­nus­ruu­sun uu­den ko­din pi­haan Vir­tain Kil­lin­kos­kel­le. Se kuk­kii edel­leen.

Var­pu Sih­vo­nen

juu­ret Lu­mi­vaa­ran Kalk­sa­los­sa