Py­häin­päi­vä kut­suu mei­tä su­run ja kai­pauk­sen kes­kel­lä muis­te­le­maan edes­men­nei­tä rak­kai­tam­me. Se kut­suu mei­tä miet­ti­mään kaik­kea sitä hy­vää ja ra­kas­ta, mikä on ol­lut meil­le elä­mäs­sä tär­kein­tä. It­ku ja tus­ka saat­taa ol­la juu­ri syn­ty­nyt­tä tai se nos­taa pää­tään vie­lä kuu­kau­sien, vuo­sien, jopa vuo­si­kym­me­nien ta­kaa. Meil­lä on lupa sur­ra ja kai­va­ta, muis­tel­la ja jopa unoh­taa.

Kai­paus läh­tee liik­keel­le, kun viem­me hau­dal­le tai sy­ty­täm­me mie­les­säm­me kynt­ti­län. Kynt­ti­lää pi­del­les­sä ja sii­hen tu­len lait­ta­es­sa jo­tain eri­tyis­tä ta­pah­tuu. Ikään kuin lä­het­täi­sim­me rak­kaal­lem­me vies­tin sii­tä, et­tä minä olen tääl­lä, sinä siel­lä, ra­kas­tan si­nua. Loh­dul­lis­ta on, et­tä rak­kaus ei lopu kuo­le­maan, rak­kaus ei kos­kaan kuo­le. Kynt­ti­län liek­ki an­taa meil­le toi­voa jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä.

Py­häin­päi­vän sa­na­ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen, kynt­ti­lä­kirk­koon, kut­su­taan eri­tyi­ses­ti lä­hei­sen­sä vuo­den si­säl­lä me­net­tä­nei­tä. Kirk­ko on täyn­nä rak­kaut­ta ja kai­paus­ta. Kynt­ti­lät syt­ty­vät vuo­ro­tel­len, uu­si nimi lu­e­taan ja lo­pul­ta kaik­ki kynt­ti­lät lois­ta­vat yh­des­sä tai­vaal­lis­ta kirk­kaut­ta. Yh­des­sä ko­et­tu su­run het­ki an­taa myös yh­tei­sen loh­du­tuk­sen.

Sär­ky­neil­le soi Ju­ma­lam­me tuu­li, niin hel­lin, her­kin sä­ve­lin.

Hän kaik­ki huo­kauk­set kuu­li, Hän hoi­taa kä­sin siu­naa­vin.

An­na-Mari Kas­ki­nen

Au­li Vie­no­la

di­a­ko­nis­sa

Tar­jan­teen seu­ra­kun­ta