On­ko si­nul­la ko­ke­mus­ta sii­tä, et­tä si­nua syy­te­tään jos­tain, mitä et ole teh­nyt? Tai si­nun väi­te­tään va­leh­te­le­van, vaik­ka pu­hut tot­ta? Tai si­nua ei us­ko­ta, vaik­ka ker­rot jon­kin ta­pah­tu­neen ol­leen va­hin­ko ei­kä ta­hal­li­nen teko? Ah­dis­tus­ta nois­sa ti­lan­teis­sa li­sää se, jos olem­me yk­sin syyt­tä­jiem­me edes­sä. Voi ol­la, et­tä ku­kaan ei us­ko mei­tä, tai ku­kaan ei puo­lus­ta mei­tä.

Ih­mis­ten syy­tök­set tun­tu­vat ai­na ras­kail­ta ja ai­heet­to­mi­na epä­oi­keu­den­mu­kai­sil­ta. Ju­ma­lan edes­sä ti­lan­ne on täy­sin toi­sen­lai­nen. Ju­ma­lan edes­sä me olem­me syyl­li­siä hy­vin mo­neen asi­aan elä­mäs­säm­me, mut­ta meil­lä on hä­nen luo­naan ih­meel­li­nen Puo­lus­ta­ja. Jee­sus on jo so­vit­ta­nut kaik­ki pa­hat te­kom­me suu­rim­mal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la, omal­la kuo­le­mal­laan. Mei­dät ar­mah­de­taan Jee­suk­sen täh­den.

Kans­sam­me on myös Pyhä Hen­ki. Hän on Ju­ma­lan Hen­ki, joka pi­tää meis­tä lop­puun as­ti huol­ta, suo­je­lee ja var­je­lee, opas­taa ja loh­dut­taa. Hän vah­vis­taa pien­tä us­ko­am­me ja pi­tää sen elos­sa. Pyhä Hen­ki elää kes­kel­läm­me rak­kau­te­na ja ar­mo­na, suo­peu­te­na ja hy­vyy­te­nä. Hän saat­taa mei­tä mat­kal­lam­me pe­ril­le as­ti.

“Isä, Poi­ka, Pyhä Hen­ki, siu­naa mei­tä jo­kais­ta,

an­na voi­maa, roh­keut­ta, an­na uut­ta ar­moa.

Uut­ta luo­va sana pai­na mie­leen, tah­toon, sy­dä­meen.

An­na mei­dän muis­taa ai­na: kut­sut mei­tä tai­vaa­seen.” (Vk 948:4)

Au­li Vie­no­la

di­a­ko­nis­sa