”Kii­tos sul­le Ju­ma­la­ni ar­mos­ta­si kai­kes­ta, jota eli­nai­ka­na­ni olen saa­nut tun­tea..”

Tämä kii­tos­vir­si (vk 341), joka on ru­kouk­sen muo­dos­sa, on eh­kä yk­si eni­ten toi­vot­tu­ja ja lau­let­tu­ja vir­siä. Sitä on lau­let­tu ko­deis­sa, kou­luis­sa ja kir­kois­sa, syn­ty­mä­päi­vil­lä, har­taus­het­kis­sä, kuo­le­van vuo­teen ää­rel­lä ja hau­ta­jai­sis­sa. Se so­pii mo­niin paik­koi­hin ja ti­lan­tei­siin.

Lau­lu si­säl­tää vah­vaa mat­ka­e­väs­tä meil­le jo­kai­sel­le. Kuin­ka tär­ke­ää on­kaan kiit­tää kai­kes­ta, vaik­ka lä­hes­kään ai­na se ei ole help­poa. Elä­mäm­me on ko­vin vaih­te­le­vaa, sii­nä riit­tää ko­et­te­le­muk­sia, rie­mun het­kiä ja eh­kä vä­lil­lä ta­sai­sem­paa­kin vai­het­ta.

”Ylis­tä Her­raa mi­nun sie­lu­ni ja kaik­ki mitä mi­nus­sa on, ylis­tä hä­nen py­hää ni­me­ään. Ylis­tä Her­raa mi­nun sie­lu­ni, älä­kä unoh­da mitä hy­vää hän on si­nul­le teh­nyt. Hän an­taa an­teek­si kaik­ki syn­ti­ni ja pa­ran­taa sai­rau­te­ni.” (Ps.103)

Kii­tol­li­suus vai­keuk­sien kes­kel­lä on ta­voi­tel­ta­vaa, sil­lä vai­keu­det­kin ovat mei­dän omak­si par­haak­si.

Kai­ken saam­me Ju­ma­lan kä­des­tä. Vaik­ka elä­mäs­säm­me oli­si kuin­ka pal­jon vai­keuk­sia, niin voim­me Jo­bin ta­voin sa­noa: ”Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi.”

Kuin­ka tär­ke­ää on­kaan kiit­tää kai­kes­ta, vaik­ka lä­hes­kään ai­na se ei ole help­poa.

Ju­ma­la voi käyt­tää kaik­kea mitä elä­mäs­säm­me ta­pah­tuu omiin tar­koi­tuk­siin­sa. Hän voi kään­tää ikä­vät­kin asi­at elä­mäs­säm­me siu­nauk­sek­si.

Ei­kö täs­sä ole­kin riit­tä­väs­ti ilon ja kii­tol­li­suu­den ai­het­ta. ”Iloit­kaa ai­na. Ru­koil­kaa lak­kaa­mat­ta. Kiit­tä­kää kai­kes­ta. Tätä Ju­ma­la tah­too teil­tä, Kris­tuk­sen Jee­suk­sen omil­ta.” (Tess. 5:16-18)

”Kiit­tä­kää Her­raa! Hän on hyvä. Iä­ti kes­tää hä­nen ar­mon­sa.” (Ps.136:1)

Il­man Ju­ma­lan ar­moa, rak­kaut­ta ja Jee­sus­ta mei­tä odot­tai­si kuo­le­ma ja ikui­nen ero Ju­ma­las­ta.

Meil­lä on syy­tä ol­la kii­tol­li­sia, kos­ka Jee­sus tuli maan pääl­le ja kuo­li ris­til­lä, et­tä me sai­sim­me elää. ”Kii­tos, et­tä ru­kouk­set mo­net, mo­net kuu­lit sä. Kii­tos, et­tä pyyn­nöt toi­set ei­vät saa­neet täyt­tyä. Kii­tos, kun mä hä­däs­sä­ni avun saan sun kaut­ta­si. Kii­tos, et­tä syn­neis­tä­ni va­pah­ta­vi Poi­ka­si.” (vk.341:2)

Kii­tol­li­se­na,

Eli­na Aho­pel­to

di­a­ko­nis­sa