Ruo­ve­den kirk­ko täyt­tää pa­rin vuo­den pääs­tä 250 vuot­ta. Kirk­ko on paik­ka­kun­tam­me mer­kit­tä­vin ra­ken­nus. Se on kau­nis ja toi­mi­va. Vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen se on koon­nut ih­mi­siä yh­teen mitä eri­lai­sim­mis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa. Saam­me ol­la yl­pei­tä kir­kos­tam­me. Kirk­ko on osa mei­tä. Kir­jai­li­ja Pent­ti Saa­ri­kos­ki kir­joit­ti sat­tu­vas­ti, et­tei Suo­mes­sa voi ero­ta kir­kos­ta.

Ruo­ve­den kir­kon kel­lo­ta­pu­lin hui­pul­la on mus­ta kir­kon­kuk­ko eli tuu­li­vii­ri. Lie­nee­kö kir­kon­kuk­ko ol­lut mal­li­na niil­le tuu­li­vii­reil­le, joi­ta op­pi­laat val­mis­ti­vat Yh­teis­kou­lun tek­nis­ten kä­si­töi­den ope­tuk­ses­sa ko­ti­ta­lo­jen­sa ta­lon­har­joil­le?

His­to­ri­a­tie­dot ker­to­vat, et­tä Ruo­ve­den nuo­ret mie­het lah­joit­ti­vat omal­le kir­kol­leen kul­la­tun kir­kon­ku­kon. Tie­to on häm­men­tä­vä. Ny­kyi­nen ta­pu­lin­kuk­ko­han on mus­ta –  vai on­ko sit­ten­kään? Tark­ka­sil­mäi­nen ta­pu­lin­tui­jot­ta­ja voi tä­nään ha­vai­ta, et­tä siel­tä­hän mus­tan vä­rin al­ta pais­taa jo­tain vaa­le­am­paa. Oli­si­ko tuo pais­te jään­ne van­has­ta kul­tauk­ses­ta? Käy kat­so­mas­sa.

”Syn­ti liit­tää mei­dät Ju­ma­laan!”

Kuk­ko on aa­mun au­kai­si­ja ja sa­mal­la val­vo­mi­sen ver­taus­ku­va. Kirk­ko on val­vo­mi­sen paik­ka. Kir­kos­sa­käyn­ti var­je­lee ih­mi­syyt­täm­me ja ju­ma­lal­li­suut­tam­me. Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Val­vo­kaa ja ru­koil­kaa, et­tet­te jou­tui­si kiu­sauk­seen”. On syy­tä py­syä he­reil­lä, muu­toin ko­va­sy­dä­mi­syys, it­sek­kyys ja ju­ma­la­ton oma­van­hurs­kaus eli us­kon­nol­li­nen it­se­tyy­ty­väi­syys saa­vat meis­tä ot­teen. Kirk­koon ei tul­la et­si­mään vain sitä, mikä miel­lyt­tää omaa it­seä. Kirk­koon tul­laan löy­tä­mään uut­ta, uu­sia nä­kö­kul­mia. On ai­ka hi­das­taa elä­mää. Elä­män tuh­laa­mi­nen on koh­ta­lo­kas­ta. Tai­ta­val­le di­gi­loik­kaa­jal­le­kin voi käy­dä niin, et­tä elä­mä lip­sah­taa hyp­py­sis­tä.

Me tar­vit­sem­me Ju­ma­lan sa­nan vaa­ti­vaa ja oh­jaa­vaa sa­naa. Sana ra­vis­te­lee it­sek­kyyt­täm­me ja pi­mei­tä puo­li­am­me. Nii­tä meil­lä kai­kil­la on. Sama Saa­ri­kos­ki näki tä­män­kin toi­sel­la ta­val­la. On to­tut­tu sa­no­maan, et­tä syn­ti erot­taa mei­tä Ju­ma­las­ta. Kir­jai­li­ja kään­si asi­an: ”Syn­ti liit­tää mei­dät Ju­ma­laan!”. Sana lau­let­tu­na, ru­koil­tu­na, lu­et­tu­na ja pu­hut­tu­na te­kee hy­vää syn­ti­sel­le, it­seen­sä kä­per­ty­neel­le, ai­neel­li­seen kiin­ty­neel­le ih­mi­sel­le. Sana myös loh­dut­taa, roh­kai­see ja vah­vis­taa.

Mes­su on seu­ra­kun­nan yk­kös­tuo­te.

Ta­pu­lin­kuk­ko ja kir­kon­kel­lot kut­su­vat tu­le­maan py­hään mes­suun. Mo­nil­la on har­mai­ta, jopa mus­tia en­nak­ko­luu­lo­ja sii­tä, mitä kir­kon­me­no ja us­ko ovat. Se, mitä kir­kos­sa meil­le an­ne­taan, on kul­taa­kin kal­liim­paa. Pyhä Ju­ma­la ja­kaa kir­kos­sa uu­des­taan ja uu­des­taan lah­jo­jaan: an­teek­si­an­ta­mus­ta, kii­tos­miel­tä, iloa ja roh­keut­ta elä­män uu­dis­tu­mi­seen. Kris­tus ku­kis­ti kuo­le­man­kin mei­dän edes­täm­me. Mes­su on seu­ra­kun­nan yk­kös­tuo­te. Sen ar­voa ei mi­ta­ta suo­si­o­mit­tauk­sel­la tai osal­lis­tu­jien mää­räl­lä. Mes­sus­sa ovat Jee­suk­sen sa­nat ja teot. ”Kun tääl­lä ylis­tyk­sin yh­tei­nen vir­si soi, ken sil­loin jää­dä yk­sin, port­tien taak­se voi? Luo Her­ra va­lon par­haan, sa­nan­sa suo­jaan jään” (vir­res­tä 196).