Ar­mol­li­nen ja mei­tä ra­kas­ta­va Ju­ma­la lä­het­ti Poi­kan­sa maa­il­maan ker­to­maan rak­kau­des­taan ja kuo­le­maan puo­les­tam­me. Ylös­nou­se­mi­sen­sa kaut­ta Jee­sus osoit­ti, et­tä kuo­le­mal­la ei ole vii­meis­tä sa­naa elä­mäm­me pää­tyt­tyä.

Ju­ma­lal­la on val­ta an­taa elä­mä, ot­taa se pois ja an­taa se jäl­leen uu­del­leen. Kun Jee­sus oli täyt­tä­nyt teh­tä­vän­sä maan pääl­lä, hän nou­si tai­vaa­seen val­mis­ta­maan meil­le sin­ne si­jaa. Hän oli en­nen tai­vaa­seen as­tu­mis­taan lu­van­nut ope­tus­lap­sil­leen, et­tä nämä tu­li­si­vat saa­maan voi­man kor­keu­des­ta, Py­hän Hen­gen. Pyhä Hen­ki py­syi­si ai­na hei­dän kans­saan ja heis­sä.

Hel­lun­tai­na tai­vaan Her­ra vuo­dat­ti Py­hän Hen­gen ope­tus­lap­sil­le tuu­len­puus­kan lail­la. He nä­ki­vät tu­len­lies­ko­ja, jot­ka ja­kau­tui­vat kuin kie­let las­keu­tu­en it­se kun­kin pääl­le. Ta­pah­tu­ma oli hy­vin eri­tyi­nen ja se häm­mäs­tyt­ti mo­net juu­ta­lais­ten suu­reen sa­don­kor­juu­juh­laan saa­pu­neet.

Je­ru­sa­le­mis­sa asui sin­ne eri mais­ta muut­ta­nei­ta juu­ta­lai­sia ja yh­täk­kiä he al­koi­vat kuul­la ku­kin oman syn­nyin­maan­sa kiel­tä. Kuul­tu sa­no­ma kos­ket­ti hei­tä niin voi­mal­li­ses­ti, et­tä sinä päi­vä­nä kas­tet­tiin noin kol­me­tu­hat­ta ih­mis­tä. Ei ole ih­me, et­tä hel­lun­tai­ta pi­de­tään kris­til­li­sen seu­ra­kun­nan syn­ty­mä­päi­vä­nä ja koko kir­kon syn­ty­nä. Sa­no­ma Ju­ma­lan pe­las­ta­vas­ta rak­kau­des­ta elää yhä.

Pyhä Hen­ki on puo­lus­ta­jam­me Ju­ma­lan edes­sä. Hän on vie­rel­lä kul­ki­ja, opas­ta­ja, aut­ta­ja ja loh­dut­ta­ja. Hän on to­tuu­den ja rak­kau­den hen­ki, joka rau­hoit­taa ja tuo elä­mään iloa. Hän kut­suu mei­tä ru­kouk­seen ja hoi­taa mei­tä sii­nä ja siu­naa.

Ru­koi­len, Her­ra, yhä: Hen­ke­si lah­joi­ta. Sy­ty­tä valo pyhä, mie­le­ni kir­kas­ta.

Yön us­vat aa­mu voit­taa, taas uu­si päi­vä koit­taa, saan elää ar­mos­ta. Vk 124;4

Rie­mul­lis­ta hel­lun­tai­ta!

Au­li Num­men­maa

di­a­ko­nis­sa