”Si­nul­la on kyl­lä ki­vi­nen sar­ka kyn­net­tä­vä­nä­si.”

Jäin poh­ti­maan tu­tun mie­hen mi­nul­le koh­dis­ta­maa lau­sah­dus­ta. Oli­ko hä­nel­lä kä­si­tys sii­tä, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on mo­nil­le täy­sin vie­ras asia? Vai ko­ki­ko hän niin, et­tä pa­pin teh­tä­vä oli­si jol­lain ta­val­la to­dis­taa Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lo?

Näen teh­tä­vä­ni toi­sen­lai­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta. On etuo­i­keus teh­dä työ­tä ih­mis­ten kes­kel­lä. En myös­kään ole to­dis­ta­mas­sa Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa. Yk­sin­ker­tai­ses­ti, us­kon hä­neen. Ym­mär­rän hei­tä­kin, jot­ka ei­vät us­ko.

Si­nän­sä on san­gen il­meis­tä, et­tä ih­mi­nen ky­syy Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lon to­dis­te­lui­den pe­rään. On hei­tä, jot­ka laa­ti­vat ju­ma­la­to­dis­te­lu­ja. On myös hei­tä, jot­ka laa­ti­vat ju­ma­la­e­päi­ly­jä – siis pe­rus­te­lui­ta nä­ke­myk­sel­le, et­tei Ju­ma­laa ole. Kol­man­te­na ovat he, joil­le Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lo tai ole­mat­to­muus on täy­sin yh­den­te­ke­vää.

En kuu­lu ju­ma­la­to­dis­te­li­joi­den jouk­koon. En vaa­di it­sel­tä­ni tai laa­di it­sel­le­ni niin sa­not­tu­ja jär­ke­viä pe­rus­te­lui­ta sil­le, mik­si us­kon. En us­ko omas­ta voi­mas­ta­ni ja jär­jes­tä­ni. Ha­vain­to­ni Ju­ma­las­ta, hä­nen ole­mas­sa­o­los­taan ja omi­nai­suuk­sis­taan ei­vät ole ns. ”mie­li­pi­tee­ni”. Löy­tö­ni Ju­ma­las­ta ei­vät pe­rus­tu omaan ajat­te­luu­ni. Kun jo­tain olen ym­mär­tä­nyt, niin se on ta­pah­tu­nut Ju­ma­lan avul­la.

Jär­jen ym­mär­ryk­sen rin­nal­la on us­kon ym­mär­rys. Se on jo­tain enem­män kuin pelk­kä in­hi­mil­li­nen jär­ki ja ajat­te­lu. Sik­si us­koa on syy­tä ar­vos­taa ja sitä on syy­tä pyy­tää.

Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa en voi pi­tää yh­den­te­ke­vä­nä. Aa­vis­tan, et­tä se oli­si jo­ten­kin koh­ta­lo­kas­ta. Jol­lain ta­val­la tun­nen ole­va­ni vas­tuus­sa koko elä­mäs­tä­ni jol­le­kin ”ih­mis­tä suu­rem­mal­le”. Kut­sun hän­tä Ju­ma­lak­si.

Lii­tyn us­kol­la­ni sii­hen, mitä us­kon­tun­nus­tus lau­suu Ju­ma­las­ta ja hä­nen työs­tään täs­sä maa­il­mas­sa.

Ju­ma­lan luo­mis­lah­jat, joi­ta us­kon­tun­nus­tuk­sen alus­sa to­de­taan, ovat il­mei­set ja run­saat. Tai­vas ja maa mai­ni­taan, mut­ta lah­jo­ja on vaik­ka mitä: luon­to, luo­ma­kun­ta, il­ma, valo, vesi, au­rin­ko, ih­mi­set, kaik­ki elä­mäl­le vält­tä­mä­tön.

Us­kon kaut­ta olen kiin­nit­ty­nyt myös sii­hen, mitä kris­til­li­ses­sä kie­len­käy­tös­sä ku­va­taan il­mai­sul­la lu­nas­tus­lah­ja. Täl­lä tar­koi­te­taan Ju­ma­lan ar­moa. Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta Ju­ma­la on an­ta­nut pe­las­tuk­sen syn­nin, pa­han ja kuo­le­man val­taan huk­ku­val­le maa­il­mal­le, mi­nul­le­kin. Ju­ma­lan py­hit­tä­vä teko, us­kon lah­ja, jon­ka hän meil­le ih­mi­sil­le an­taa, on kol­mas pe­rus­te­lu­ni sil­le, et­tä Ju­ma­la on hyvä. Us­ko tun­tuu hy­väl­tä, se va­lai­see sekä Ju­ma­lan et­tä oman ole­mas­sa­o­lo­ni sa­lai­suut­ta.

Pie­ta­rin, jär­ke­vän am­mat­ti­ka­las­ta­jan, lau­sah­dus Jee­suk­sel­le (Joh. 6:69) avaa us­kon ja tie­don suh­det­ta eri­tyi­sel­lä ta­val­la. Osa ope­tus­lap­sis­ta hyl­kä­si Jee­suk­sen. Jee­sus ky­syi op­pi­lail­taan:” Tah­dot­te­ko te­kin men­nä pois?”

Pie­ta­ri vas­ta­si: ”Her­ra, ke­nen tykö me me­ni­sim­me. Si­nul­la on ian­kaik­ki­sen elä­män sa­nat. Me us­kom­me ja ym­mär­räm­me, et­tä sinä olet Ju­ma­lan pyhä.”

Us­ko, tie­to ja ym­mär­rys kuu­lu­vat yh­teen. Jär­jen ym­mär­ryk­sen rin­nal­la on us­kon ym­mär­rys. Se on jo­tain enem­män kuin pelk­kä in­hi­mil­li­nen jär­ki ja ajat­te­lu. Sik­si us­koa on syy­tä ar­vos­taa ja sitä on syy­tä pyy­tää.

Us­kon ym­mär­ryk­sel­lä saam­me tart­tua kiin­ni Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja pi­tää kiin­ni hä­nen lu­pauk­sis­taan. Us­ko on roh­keut­ta ja tie­toi­suut­ta sii­tä, et­tä Ju­ma­la kan­taa mei­tä ih­mis­lap­si­aan läpi elä­män ja ajan, ylit­se kaik­kien ra­jo­jen.