Kirk­ko­vuo­den vaih­tu­mi­nen muis­tut­taa mei­tä joka vuo­si kai­ken päät­ty­mi­ses­tä. Van­han lop­pu ja uu­den al­ku liu­ku­vat toi­siin­sa. Eri­tyi­ses­ti toi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai kään­tää kat­seet koh­ti ajan lop­pu­mis­ta ja lo­pun ajan en­tei­tä: Siel­lä on so­tia, luon­non­mul­lis­tuk­sia, pel­koa sii­tä, mitä on odo­tet­ta­vis­sa. Joko ny­kyi­set ta­pah­tu­mat ovat nii­tä vii­mei­siä merk­ke­jä? Joko Kris­tus tu­lee? On­ko maa­il­ma kuo­lin­kou­ris­tuk­sis­saan?

Ei se ky­se­ly ole mi­tään yli­kuu­men­tu­nut­ta huu­haa­ta ei­kä epä­ter­vet­tä lah­ko­lai­suut­ta. Tämä maa­il­ma on ka­to­a­va ja ti­la­päi­nen. Me olem­me tä­nään vuo­ro­kaut­ta lä­hem­pä­nä kai­ken lop­pua kuin ei­len. Kris­tuk­sen kirk­ko us­koo, et­tei meil­lä "tääl­lä ole py­sy­vää kau­pun­kia, vaan me odo­tam­me ikä­vöi­den sitä kau­pun­kia, joka tu­lee", ja et­tä "tämä ny­kyi­nen maa­il­mam­me on ka­to­a­mas­sa".

Pa­rem­paa vas­taus­ta meil­le ei ole an­net­tu.

Eräs työ­to­ve­ri ky­syi mi­nul­ta ker­ran: ”Us­kot­ko, et­tä Jee­sus tu­lee pian ta­kai­sin?” En tien­nyt en­kä tie­dä vie­lä­kään, ky­syi­kö hän saa­dak­seen omal­le us­kol­leen vah­vis­tus­ta tai pe­lol­leen lie­vi­tys­tä vai ken­ties ar­vi­oi­dak­seen mi­nun us­ko­ni laa­tua. Vas­ta­sin joka ta­pauk­ses­sa: ”Us­kon. Se sa­no­taan Raa­ma­tus­sa.” Ky­sy­jä ei kum­ma kyl­lä vai­kut­ta­nut ko­vin tyy­ty­väi­sel­tä vas­tauk­seen – oli­si kai odot­ta­nut hie­man täs­mäl­li­sem­pää tie­toa.

Mut­ta sii­tä juu­ri on ky­sy­mys. Pa­rem­paa vas­taus­ta meil­le ei ole an­net­tu. Raa­mat­tu sa­noo, et­tä Kris­tus tu­lee pian. Raa­mat­tu sa­noo, et­tä nyt on vii­mei­nen ai­ka. So­dat ja luon­non­mul­lis­tuk­set ovat lo­pun en­tei­tä. Sil­lä lo­pun ai­ka on jo al­ka­nut. Kir­kos­sa ele­tään sitä ai­kaa, hel­lun­tain ja Her­ran pa­luun vä­lis­tä ai­kaa, jota on jos­kus ni­mi­tet­ty myös luo­mi­sen kah­dek­san­nek­si päi­väk­si.

Kris­tit­ty ei kään­nä sel­kään­sä täl­le maa­il­mal­le, vaan pyr­kii te­ke­mään täs­tä vä­li­kau­des­ta, odo­tuk­sen ajas­ta sie­det­tä­vän.

On siis ky­sy­mys luo­mi­sen päi­väs­tä, työ­päi­väs­tä, päi­väs­tä, jo­hon Jee­sus viit­ta­si sa­no­es­saan: ”Mi­nun Isä­ni te­kee työ­tään tau­ko­a­mat­ta, ja niin teen myös minä.” Kris­tuk­sen pa­luun odot­ta­mi­nen ei ole toi­me­ton­ta tai­vaal­le tä­hyi­le­mis­tä. Se on toi­min­taa täs­sä maa­il­mas­sa, joka vä­li­ai­kai­suu­des­taan huo­li­mat­ta on Ju­ma­lan maa­il­ma, jos­sa Ju­ma­lan luo­mal­la ih­mi­sel­lä on oma teh­tä­vän­sä.

Ko­ti­maas­taan vä­ki­sin vie­dyt is­ra­e­li­lai­set­kin sai­vat pro­fee­tal­ta neu­von: ”Ra­ken­ta­kaa ta­lo­ja ja aset­tu­kaa nii­hin asu­maan! Is­tut­ta­kaa puu­tar­ho­ja ja naut­ti­kaa nii­den he­del­mis­tä! Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon minä olen tei­dät siir­tä­nyt. Ru­koil­kaa sen puo­les­ta Her­raa, sil­lä sen me­nes­tys on tei­dän­kin me­nes­tyk­sen­ne.”

Kris­tit­ty ei kään­nä sel­kään­sä täl­le maa­il­mal­le, vaan pyr­kii te­ke­mään täs­tä vä­li­kau­des­ta, odo­tuk­sen ajas­ta sie­det­tä­vän. Hän kiit­tää, ku­ten eräs isän­maan vir­si, kau­niis­ta maas­ta, jyl­his­tä met­sis­tä, vir­taa­vis­ta ve­sis­tä, "si­suk­kaas­ta työs­tä isien, ... isän­maas­ta ja koh­ta­lois­ta sen". Hän to­dis­taa Ju­ma­lan rak­kau­des­ta elä­mäl­lä mu­ka­na täs­sä maa­il­mas­sa, sa­mal­la kun hän odot­taa sitä, mikä on vie­lä suu­rem­paa.

Samp­pa Asun­ta