Vai­ke­an ja mo­nel­la ta­paa poik­keuk­sel­li­sen ko­ro­na­ke­vään jäl­keen saam­me naut­tia ke­säs­tä, va­pau­des­ta ja pu­hal­taa ulos. Maa­il­ma kun on kau­nis paik­ka. Ja kesä näyt­tää sen kau­neim­mat puo­let.

Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, et­tä epi­de­mia-ai­ka oli­si ohi. Kai­ken vi­ru­so­pil­li­sen asi­an­tun­te­muk­sen mu­kaan se kes­tää vie­lä ai­na­kin vuo­den ver­ran. Ja to­den­nä­köi­ses­ti pa­hin on vas­ta edes­sä­päin.

Sii­tä huo­li­mat­ta mei­dän on muis­tet­ta­va pre­si­dent­ti Mau­no Koi­vis­ton vii­sai­ta sa­no­ja: ”El­lem­me var­muu­del­la tie­dä, kuin­ka tu­lee käy­mään, olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki käy hy­vin”. Mi­tään syy­tä me­net­tää toi­voa ja op­ti­mis­mia ei ole.

Pe­ru­sa­si­at kui­ten­kin py­sy­vät. Ku­kaan meis­tä ei pys­ty suo­jau­tu­maan epi­de­mi­al­ta yk­sin. Ai­noa tapa vält­tää tar­tun­ta on, et­tä myös lä­him­mäi­nen käyt­täy­tyy va­ro­vas­ti ja vas­tuul­li­ses­ti. Täs­tä syys­tä en­sim­mäi­nen aal­to meni meil­tä niin hy­vin. Ja se on suu­ri yl­pey­de­nai­he koko kan­sa­kun­nal­le.

Edel­lä­mai­ni­tus­ta syys­tä epi­de­mi­a­käy­tök­sen oh­je­nuo­raan on it­se asi­as­sa ai­ka­naan aset­ta­nut Jee­sus Kris­tus: ”Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää se heil­le” (Matt. 7:12). Tämä kul­tai­nen sään­tö on se, mikä voi mei­dät suo­jel­la. Myös uu­sien epi­de­mia-aal­to­jen ai­ka­na, kun­han vain jak­sam­me toi­mia sen mu­kai­ses­ti.

Ai­noa tapa me­nes­tyä on se, et­tä myös lä­him­mäi­nen me­nes­tyy.

Kul­tai­nen sään­tö on myös tär­kein oh­je­nuo­ra sii­hen ta­lou­del­li­seen ku­ri­muk­seen, joka syk­syl­lä vas­ta to­den te­ol­la al­kaa. Ja jon­ka mah­dol­li­nen toi­nen ko­ro­na-aal­to sit­ten vii­meis­te­lee. Ku­kaan meis­tä ei tule sel­viy­ty­mään yk­sin. Ei­kä ku­kaan voi niis­sä olois­sa me­nes­tyä yk­sin. Ei ai­neel­li­ses­ti ei­kä hen­ki­ses­ti. Ai­noa tapa me­nes­tyä on se, et­tä myös lä­him­mäi­nen me­nes­tyy.

Jo­tain hy­vin uut­ta ja eri­lais­ta on tu­los­sa. Pa­luu­ta van­haan ei ole. Sik­si mei­dän on opit­ta­va ajat­te­le­maan ko­ko­naan uu­del­la ta­val­la. Mut­ta meil­lä on kaik­ki mah­dol­li­suu­det on­nis­tua sii­nä. Sik­si olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki käy hy­vin.

Yh­des­sä me täs­tä ulos tu­lem­me. Yh­teis­kun­ta­na. Sel­lai­se­na me sei­som­me, muu­ten me kaa­dum­me. Sik­si yh­tei­sen hy­vän ja lä­him­mäi­sen ajat­te­le­mi­sen täy­tyy ol­la kor­keim­mat oh­je­nuo­ram­me.