Mie­len täyt­tää mur­he, kun pans­sa­ri­a­se vyö­ryy Uk­rai­nan maa­pe­räl­lä, il­mas­sa väi­jy­vät tu­hon te­räs­lin­nut ja ih­mi­set nuk­ku­vat yön­sä met­ro­tun­ne­leis­sa. Ja kaik­kea ym­pä­röi bar­baa­ri­set pää­mää­rät.

Asein voi kyl­lä val­la­ta alu­ei­ta ja hal­li­ta­kin nii­tä. Mut­ta asein ei voi vie­dä ih­mis­ten kun­ni­aa ei­kä hal­li­ta aja­tuk­sia. Uk­rai­na­lai­set ovat tais­tel­leet oman maan­sa puo­les­ta. Kävi lo­pul­ta mi­ten kävi, he ovat kir­kas­ta­neet kun­ni­an­sa ja elä­män­sä pää­mää­rät.

Kä­vin rip­pi­kou­lun ai­ka­naan al­ku­ke­säs­tä 1991. Sen ke­sän lo­pul­la jäl­lee­nit­se­näis­tyi su­ku­lais­kan­sam­me Viro. He te­ki­vät sen pit­käl­ti ko­koon­tu­mal­la hei­dän pe­rin­tei­sil­le lau­lu­ken­til­leen lau­la­maan ”Ees­ti, mun ar­mas isän­mää”.

Niis­sä olois­sa se riit­ti, ja tämä vii­si ker­taa Suo­mea pie­nem­pi kan­sa sai va­pau­ten­sa ta­kai­sin 1900-lu­vun eh­kä ve­ren­hi­moi­sim­man ty­ran­ni­an sor­tu­es­sa. Saa­tu­aan isän­maan­sa ta­kai­sin, he ovat ra­ken­ta­neet maas­taan hie­non, mo­der­nin eu­roop­pa­lai­sen tie­to­yh­teis­kun­nan.

Se va­pau­den, op­ti­mis­min ja mo­ni­ar­voi­suu­den voit­to­kul­ku, joka on hal­lin­nut koko ai­kui­si­kää­ni, ja joka al­koi Ber­lii­nin muu­rin mur­tu­mi­ses­ta, on nyt ta­ka­na­päin. Eh­kä lo­pul­li­ses­ti, kävi Uk­rai­nas­sa mitä ta­han­sa.

Nämä ta­pah­tu­mat sym­bo­loi­vat kui­ten­kin siir­ty­mis­tä ko­ko­naan toi­sen­lai­seen maa­il­ma­nai­kaan. Em­me tie­dä, mitä se tuo tul­les­saan, mut­ta kun­nia säi­lyy Uk­rai­nal­la. Ai­van ku­ten Vi­ro­kin löy­si jäl­keen oman kun­ni­an­sa lau­la­vas­sa val­lan­ku­mouk­ses­sa.

Suo­mi ja suo­ma­lai­set­kin jou­tuu ajat­te­le­maan mo­net asi­at uu­des­taan, mut­ta maam­me ja sen va­pau­den, myös toi­min­ta­va­pau­den, ar­vo on muut­tu­ma­ton.

Ei ole help­poa us­koa Ju­ma­laan tai hy­vän voit­toon, kun vä­ki­val­ta viet­tää rie­mu­juh­li­aan. Sil­ti, mitä syn­kem­pi on yön pi­meys, sitä ul­jaam­min on kul­ki­jan pi­det­tä­vä pään­sä pys­tys­sä. Her­ra osaa kän­tää kai­ken hy­väk­si jäl­leen. Myös uk­rai­na­lai­sil­le.

Vil­le Vauh­ko­nen

pas­to­ri