Jos si­nul­la on vah­va mie­li­pi­de, olet mer­kit­tä­vä per­soo­na. Mitä vah­vem­pi mie­li­pi­de, sitä enem­män si­nua ar­vos­te­taan. En­tä, jos si­nul­la ei ole sel­vää mie­li­pi­det­tä? Sil­loin si­nua ei kuun­nel­la ei­kä ar­vos­te­ta; olet mer­ki­tyk­se­tön.

Täl­lai­nen näyt­tää ole­van näi­nä ai­koi­na ylei­nen asen­ne. Vie­lä­pä niin, et­tä mie­li­pi­teel­lä ei tar­vit­se ol­la mi­tään to­del­li­suus­poh­jaa, kun­han on vain va­kuut­ta­va. Sil­loin ei ai­na ha­lua ei­kä us­kal­la kat­soa avoi­mes­ti to­si­a­soi­ta, kos­ka mie­li­pi­teen hor­ju­es­sa myös it­sen­sä ar­vos­tus al­kaa hor­jua.

Tu­han­sia vuo­sia sit­ten oli eräs Jo­han­nes Kas­ta­ja, joka van­ki­las­sa ol­les­saan epäi­li, oli­ko hä­nen tun­nis­ta­man­sa hen­ki­lö sit­ten­kään Mes­si­as (Matt. 11:2-5). Kun hä­nen lä­het­ti­lään­sä ky­syi­vat it­se Jee­suk­sel­ta, mitä Hän sa­noi­si it­ses­tään, vas­tauk­sek­si ei tul­lut­kaan sel­vää mie­li­pi­det­tä, vaan käs­ket­tiin vie­dä vies­ti: ”Ker­to­kaa Jo­han­nek­sel­le, mitä nä­et­te ja kuu­let­te”.

Jo­han­nes sai muo­dos­taa mie­li­pi­teen­sä sii­tä, mitä to­del­la ta­pah­tui; ei ku­vi­tel­mien pe­rus­teel­la ei­kä sii­tä, mitä miel­tä joku oli. Vas­taa­va ti­lan­ne oli myös sil­loin, kun Jee­suk­sen ope­tus­lap­si ker­toi ys­tä­väl­leen, et­tä oli löy­tä­nyt Mes­si­aan (Joh. 1:45-46).

Mie­li­pi­de ei va­kuut­ta­nut ys­tä­vää, mut­ta hän sai oh­jeen: ”Tule, niin näet”.

Jäl­leen mie­li­pi­de muo­dos­tui sii­tä, mitä oi­ke­as­ti ta­pah­tui.

Luu­loi­hin pe­rus­tu­va, vah­va mie­li­pi­de on kuin lai­van pe­rä­sin, joka on tiuk­kaan lu­kit­tu tiet­tyyn asen­toon. Lai­va sei­laa suo­raan ja va­kuut­ta­vas­ti, mut­ta en­nen­pit­kää sen mat­ka voi py­säh­tyä ka­rik­koon tai jat­kua il­man pää­mää­rää. Vii­sas kip­pa­ri tar­kis­taa jat­ku­vas­ti suun­taa ja kor­jaa pe­rä­si­men asen­toa to­del­li­sen ti­lan­teen mu­kaan.

Eh­kä­pä mie­li­pi­teit­ten ja en­nak­ko­luu­lo­jen si­jas­ta tar­vit­sem­me­kin avoi­mia sil­miä ja nöy­rää miel­tä, et­tä voi­sim­me vält­tää elä­män ka­ri­kot ja har­ha­ret­ket.

On­ko sit­ten huo­no asia ol­la var­ma jos­ta­kin? Kun var­muus löy­tyy to­dek­si ko­e­tuis­ta, kaik­kein mer­kit­tä­vim­mis­tä ar­vois­ta ja ian­kaik­ki­suu­den toi­vos­ta, ei ym­pä­ris­tön pai­nos­tuk­set ja mie­li­pi­teet tar­vit­se enää jär­kyt­tää sitä.

Jee­suk­sen ope­tus­lap­set löy­si­vät tä­män var­muu­den ja oli­vat val­miit jopa kuo­le­maan sen vuok­si. Paa­va­li ku­vaa tätä var­muut­ta näin (Room. 8:38-39): ”Olen var­ma sii­tä, et­tei kuo­le­ma ei­kä elä­mä, ei­vät en­ke­lit, ei­vät hen­ki­val­lat, ei mi­kään ny­kyi­nen ei­kä mi­kään tu­le­va ei­vät­kä mit­kään voi­mat, ei kor­keus ei­kä sy­vyys, ei mi­kään luo­tu voi erot­taa mei­tä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, joka on tul­lut il­mi Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me.”

Ju­ma­lan rak­kaus kan­taa ian­kaik­ki­suu­teen as­ti jo­kais­ta, joka sii­hen tur­vaa. Tätä miel­tä minä olen!