Kau­an sit­ten erään maa­her­ran edes­sä oli to­tuu­den esit­tä­jä. Kun maa­her­ra sen ym­mär­si, hän ky­syi: ”Mitä on to­tuus”, ja läh­ti pois odot­ta­mat­ta vas­taus­ta. Tä­män voi lu­kea Raa­ma­tus­ta Joh. 18:38.

Eh­kä to­tuus oli­si ro­mut­ta­nut hä­nen oman kä­si­tyk­sen­sä to­tuu­des­ta ja sik­si ei ha­lun­nut kuun­nel­la vas­taus­ta. Maa­her­ran roo­liin ei so­pi­nut ol­la epä­var­ma ja ky­sel­lä. Pa­rem­min­kin hä­nel­le sopi, et­tä hän on se, jol­ta ky­sy­tään ja jol­ta löy­tyy vas­tauk­set.

Mitä to­tuus sit­ten on?

Se si­säl­tää ai­na­kin ih­mi­se­lä­män tar­koi­tuk­sen, ian­kaik­ki­suu­den ja maa­il­man­kaik­keu­den.

Näis­tä löy­tyy usei­ta eri to­tuuk­sia, joi­den esit­tä­jät ovat omas­ta mie­les­tään eh­dot­to­mas­ti oi­ke­as­sa. Oma to­tuus on niin tär­keä, et­tä maa­her­ran ta­voin ei tee mie­li kuun­nel­la mui­den to­tuuk­sia, et­tei oma to­tuus jou­tui­si ky­see­na­lai­sek­si.

Voi­ko to­tuut­ta sit­ten kos­kaan tie­tää?

Jos voi­sim­me kat­sel­la ta­pah­tu­mia ikui­suu­des­ta kä­sin, jos­sa kaik­ki ajal­li­set ta­pah­tu­mat alus­ta ai­van lop­puun as­ti oli­si nä­ky­vis­sä, to­tuus voi­si sel­vi­tä. Se on meil­tä kui­ten­kin ta­voit­ta­mat­to­mis­sa, kos­ka em­me elä nyt ikui­suu­des­sa.

Ikui­suus on kui­ten­kin ole­mas­sa ja Ju­ma­la asuu siel­lä; Hän tie­tää to­tuu­den.

Tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen tu­lok­set ovat mo­nil­le ai­noa hy­väk­syt­tä­vä to­tuu­den poh­ja, vaik­ka se on­kin löy­tä­nyt vain pie­niä osia sii­tä kä­sit­tä­mät­tö­män suu­res­ta to­tuu­des­ta.

Näi­tä­kin to­tuuk­sia jou­du­taan ar­vi­oi­maan uu­des­taan ai­na, kun uu­det ha­vain­not ja il­mi­öt vie­vät niil­tä poh­jan. Kaik­ki asi­at py­ri­tään se­lit­tä­mään tie­teen avul­la. Myös Ju­ma­lan odo­te­taan nou­dat­ta­van näi­tä ih­mis­ten ha­vait­se­mia luon­non­la­ke­ja.

Voi­ko sitä Ju­ma­lan hal­lit­se­maa to­tuut­ta sit­ten mi­ten­kään kä­sit­tää tai saa­da edes min­kään­lais­ta otet­ta sii­tä?

Kun it­se ope­tin elekt­ro­niik­kaa tu­le­vil­le in­si­nöö­reil­le, eräs opis­ke­li­ja va­lit­ti, et­tei mil­lään voi kä­sit­tää, mik­si jo­kin asia on, niin kuin ope­tin. An­noin sii­hen neu­von: jos et voi kä­sit­tää, niin us­ko kui­ten­kin, et­tä asia on näin, niin pää­set eteen­päin.

Us­kon avul­la ta­voit­taa asi­oi­ta, jot­ka tie­tää ja ko­kee to­dek­si, vaik­ka ei osai­si sitä jär­ke­väs­ti se­lit­tää. Us­ko on sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä, ku­ten Raa­mat­tu sa­noo Hebr. 11:1.

Jos näil­lä ai­voil­la voi­sin kä­sit­tää Ju­ma­lan, niin se oli­si iso pet­ty­mys; niin vaa­ti­mat­to­maan Ju­ma­laan en it­se voi­si luot­taa. On­nek­si Ju­ma­la on kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri, ja luo­tan täy­sin Hä­neen.

Kir­joit­ta­ja on va­paa­seu­ra­kun­nas­ta