Kirkonkellot
Virsistä on moneksi. Kun niitä yhdessä lauletaan, syntyy parhaimmillaan uskon ja osallisuuden kokemus toisten kanssa. Yksin niitä hyräillessään tai tekstejä miettiessään voi kaikessa rauhassa ammentaa syvältä ja antaa ajatustensa harhailla. Toisinaan yksi osuva runon säe tarjoaa uskon oivalluksia ja kulkee matkassa pitkäänkin.
Aikoinaan tein virsitutkimusta Turun musiikkitieteen laitoksella ja sain silloin haastatella virsirunoilija Anna-Maija Raittilaa. Haastattelun aiheena oli edellinen virsikirjauudistus kirjailijan näkökulmasta. Raittila oli keskeinen henkilö uusien ja muokattujen virsien runoilijana ja suomentajana.
Virsien tulee olla riittävän tunnustuksellisia eivätkä niiden kielikuvat saa olla liian monimerkityksisiä, kertoi Raittila. Toisaalta runoilijalla on aina omat näkemyksensä siitä, miten raikkaasti ja uudellakin tavalla voisi uskon käsitteitä ja kokemuksia kuvata. Niinpä selkeästi luterilaisen opin ja perinteen sekä toisaalta omien kirjallisten ja taiteellisten intohimojen yhteensovittaminen ja tasapaino oli Raittilan mukaan runoilijan keskeisin haaste.
Vallankin vanhat virsirunot ovat hyvin opillisia. Kokemuksellisuus tuli mukaan myöhemmin, mutta kaikissa virsissä on läsnä vahva sitoutuminen uskoon. Silloinkin, kun ihminen hädissään tai epäillen pelkää ja huutaa Jumalaansa.
Virsirunoissa oleva luottamus ja kiitollisuus voi olla lohdullista ja rohkaisevaa, mutta suuri varmuus uskon ja opin asioissa saattaa myös etäännyttää, ellei se tunnu omalta.
Onneksi virsikirjakin uudistuu. Hitaasti, mutta varmasti.
Uusimman liiteosan virsi 915 kertoo tarinan kaverista, joka sattumoisin eksyy johonkin kirkkoon. Hän ei ole rukoillut vuosikymmeniin eikä tiedä, kohoavatko huokaukset taivaisiin nytkään. Silti hiljaisuus ja taakkansa ääneen kuiskaaminen helpottavat, vaikkei käsitys Jumalasta jäsennykään kovin selkeäksi. Ei ainakaan niiden vahvojen ja varmojen käsitysten tapaan, joita virsikirja on täynnään. Hän antaa mielensä vaeltaa ja kokee, että sisimmässä jotakin selittämätöntä kuitenkin tapahtuu.
Onko tuohon tarinaan helppo samaistua? Uskonnollinen kieli voi tuntua vieraalta, mutta kirkossa, yksin tai joukossa, voi jotakin silti liikahtaa. ”Riittää, että jokin koskettaa”, päättelee runon kertoja, joka löytää lapsenmielensä, ainakin hetkeksi.
Jumalan suuruutta ei vähennä se, ettei meillä aina ole sanoja kohdatessamme jotakin pyhää. Pikemminkin päinvastoin. Eihän se suurta olisikaan, jos sanoillamme voisimme sen meren tyhjäksi luoda.
Jouni Vaaja
Onneksi virsikirjakin uudistuu.
Hitaasti,
mutta varmasti.
Luetuimmat
Tuoreimmat
Vaahtoava koski Pihlajalahdella.
Esko Lahtinen
Vuoden noidan syytelista on pitkä.
Terhi Kääriäinen
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste