Jo­kai­nen niis­tä tu­lee vuo­rol­laan. Vä­lil­lä ero nii­den vä­lil­lä on sel­keä, vä­lil­lä ei oi­kein tie­dä al­koi­ko ke­vät suo­raan syk­sys­tä tai kesä suo­raan tal­ves­ta. Vuo­si toi­sen­sa jäl­keen kier­to kui­ten­kin jat­kuu jos­sa­kin mää­rin tun­nis­tet­ta­va­na ja en­nal­ta ar­vat­ta­va­na. Voim­me luot­taa sii­hen, et­tä vaik­ka kesä tun­tuu tu­ka­lan kuu­mal­ta, se ei jat­ku ikui­ses­ti ei­kä ikui­nen ole myös­kään pi­me­än ai­ka.

Se tie­to aut­taa jak­sa­maan.

Ih­mi­sen elä­män kaar­ta voi­si ver­ra­ta vuo­den kier­toon. Uu­den elä­män al­ku on kuin au­ke­a­vat sil­mut tai maas­ta nou­se­va oras. Kesä on kas­vun ja ku­kois­tuk­sen ai­kaa, mut­ta vä­hi­tel­len ale­taan kään­tyä koh­ti syk­syä ja ke­säl­lä koo­tuil­la voi­mil­la ja tie­doil­la sitä sit­ten yri­te­tään sel­vi­tä mah­dol­li­sim­man pit­käl­le.

Yk­si toi­sen­sa jäl­keen vah­vim­mat­kin lo­pul­ta vä­sy­vät ja pa­laa­vat maak­si jäl­leen odot­ta­maan tal­ven jäl­keen koit­ta­vaa ylös­nou­se­muk­sen ke­vät­tä. ”Ih­mi­sen elin­päi­vät ovat niin kuin ruo­ho, hän ku­kois­taa niin kuin kuk­ka­nen ke­dol­la. Kun tuu­li käy hä­nen ylit­sen­sä, ei hän­tä enää ole, ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä enää tun­ne.” Psal­mi 103:15-16

Voim­me luot­taa sii­hen, et­tä vuo­det ja vuo­de­na­jat seu­raa­vat toi­si­aan sa­maa kaa­vaa nou­dat­ta­en, mut­ta em­me sii­hen, et­tä kaik­kien mei­dän ih­mis­ten maal­li­nen elä­mä kä­vi­si läpi nämä sa­mat sel­ke­ät vai­heet.

Vä­lil­lä elä­mä lop­puu jo en­nen kuin se on kun­nol­la pääs­syt edes al­kuun, ke­vääl­lä. Toi­set jou­tu­vat läh­te­mään kes­ken par­haim­man ku­kois­tuk­sen­sa, kes­kel­tä ke­sään­sä. Jot­kut eh­ti­vät näh­dä al­ku­syk­syn ja vä­sy­vät pois ja lo­put nä­ke­vät ih­mi­se­lon sen pi­sim­pä­nä mah­dol­li­se­na ver­si­o­na ai­na al­ku­tal­ven pak­ka­siin as­ti.

”Ei päi­vää tie­dä ei het­keä ku­kaan, mil­loin on men­tä­vä nou­ta­jan mu­kaan.” Sii­hen mei­dän on so­peu­dut­ta­va, vaik­ka sen vä­lil­lä koh­tuut­to­mal­ta tun­tuu­kin. ”Jo­kai­nen läh­tö voi ol­la vii­mei­nen, jo­kai­nen hy­väs­ti­jät­tö ikui­nen.”

Syk­syyn eh­ti­mä­tön elä­mä saa mei­dät py­säh­ty­mään ja miet­ti­mään omaa kes­ke­ne­räis­tä mat­kaam­me. Toi­vot­ta­vas­ti se he­rät­tää mei­dät ar­vos­ta­maan ai­nut­laa­tuis­ta lah­jak­si saa­tua omaa elä­määm­me ja käyt­tä­mään sen jo­kai­sen päi­vän par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la.

Ee­va-Kai­sa Pa­lo­vii­ta

vt. kant­to­ri