Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä he­rä­sin aa­mul­la uu­teen päi­vään. Sil­tä ei ole odo­tet­ta­vis­sa mi­tään eri­tyis­tä, mut­ta se on kui­ten­kin käy­tet­tä­vis­sä­ni. Kai­kil­le tätä päi­vää ei an­net­tu. Heil­le ei­li­nen jäi vii­mei­sek­si.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä saan keit­tää aa­mul­la kau­ra­puu­roa ja syö­dä sitä yh­des­sä lap­se­ni kans­sa. Moni nyr­pis­te­lee puu­rol­le, mut­ta kai­kil­la ei ole aa­mi­ai­sek­si edes sitä. Kai­kil­la ei ole edes puh­das­ta vet­tä, jo­hon puu­ron keit­tää. Moni tus­kai­lee ku­lut­ta­van lap­si­per­he­ar­jen kes­kel­lä, mut­ta moni an­tai­si mitä vain, et­tä sai­si sen jos­kus ko­kea.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä lap­se­ni voi­vat kul­kea kou­lu­mat­kan­sa tur­val­li­ses­ti ja it­se­näi­ses­ti ja sii­tä, et­tä he saa­vat kou­lus­sa laa­du­kas­ta ope­tus­ta. Kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa näin ei ole. Kaik­ki­al­la ei ole edes kou­lu­ja, joi­hin lap­set voi­si­vat men­nä.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä saan men­nä töi­hin ja ta­va­ta mu­ka­vat työ­ka­ve­ri­ni. Saan teh­dä työ­tä, jol­la on mer­ki­tys­tä, ol­la mu­ka­na ih­mis­ten ilois­sa ja su­ruis­sa. Moni jou­tuu jää­mään ko­tiin ja miet­ti­mään, mis­tä sai­si työ­tä tai ke­nen kans­sa vaih­taa kuu­lu­mi­sia. Moni jou­tuu myös te­ke­mään työ­tä, joka ot­taa enem­män kuin an­taa.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä työ­päi­vän jäl­keen voin men­nä kaup­paan os­ta­maan per­heel­le ruo­kaa. Jos­sa­kin on kaup­po­ja, jois­sa ei ole mi­tään os­tet­ta­vaa. Kai­kil­la ei myös­kään ole ra­haa edes ruo­kaan.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä ko­to­na­ni on tur­val­lis­ta ol­la ei­kä tän­ne ole yrit­tä­nyt ku­kaan kos­kaan mur­tau­tua uh­kaa­maan hen­ke­äm­me tai va­ras­ta­maan mi­tään. Vä­lil­lä saat­ta­vat ovet ol­la yöl­lä­kin lu­kit­se­mat­ta. Näin on­nel­li­ses­ti ei­vät asi­at ole kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa.

Lis­ta jo­ka­päi­väi­sen elä­män kii­tol­li­suu­den ai­heis­ta on lo­pu­ton, kun asi­aa al­kaa to­sis­saan miet­ti­mään.

Mik­si sit­ten olem­me tyy­ty­mät­tö­miä? Olem­me­ko tot­tu­neet lii­an hy­vään? Pi­däm­me­kö mo­nia asi­oi­ta it­ses­tään­sel­vyyk­si­nä, vaik­ka ne ovat etuo­i­keuk­si­am­me ver­rat­tu­na suu­reen osaan maa­il­man ih­mi­sis­tä?

Sen si­jaan, et­tä su­ri­sim­me sitä mitä meil­tä puut­tuu, ol­kaam­me kii­tol­li­sia sii­tä kai­kes­ta, mitä meil­lä jo on.

Ee­va-Kai­sa Pa­lo­vii­ta

vt. kant­to­ri