Rei­lun pa­rin­kym­me­nen vuo­den ta­kai­nen tam­pe­re­lais­huu­mo­ri nau­rat­taa vie­lä­kin. Ai­ka­mies­po­jat kärk­ky­vät hei­kon van­huk­sen sai­ras­vuo­teen ää­rel­lä odo­tet­ta­vis­sa ole­vaa pe­rin­töä. Mies vir­ko­aa kui­ten­kin, vaik­ka pa­hal­ta näyt­tää. Poi­kien hil­kul­la ol­lut hel­pom­pi elä­mä jää ta­voit­ta­mat­ta. Voi vain ar­va­ta aja­tuk­set: ”Ei­kö se nyt vie­lä­kään…on se sit­keä, on”.

Jos­kus ai­em­min tv-his­to­ri­as­sa uk­ko­räh­jää esit­tä­vä Hel­ge He­ra­la ma­ka­si sa­man­ta­pai­ses­ti sai­ras­vuo­teel­la. Hän vas­ta­si tai­vas­mat­kan eväi­tä ky­se­le­väl­le pa­pil­le, et­tä ”ei omin eväin, ajat­te­lin pyr­kiä ta­lon ruo­kiin!”.

Voi­daan kai­ke­ti to­de­ta, et­tä kris­ti­kun­nas­sa on elet­ty nyt joi­ta­kin ai­ko­ja ai­na­kin osit­tain ns. omin eväin. Nyt on taas tar­jol­la ta­lon ruo­kaa. Her­ran pyhä eh­tool­li­nen on kris­ti­tyn mat­ka­e­väs. Sitä ja py­hää mes­sua on ol­lut ikä­vä. Tule si­nä­kin siis taas voi­man ja ra­vin­non läh­teel­le, kirk­koon ja Her­ran ar­mo­pöy­tään. Sii­nä tai­vaan rau­ha kos­ket­taa le­vo­ton­ta ih­mis­sie­lua.

Eh­tool­li­nen, tai­vaan ra­vin­to, on pa­ri­tu­hat­ta vuot­ta van­haa pe­rin­ne­ruo­kaa. Se liit­tää mei­dät Kris­tuk­sen ka­to­a­mat­to­maan pe­rin­töön, ian­kaik­ki­seen elä­mään. Lei­pä, jon­ka me mur­ram­me, on yh­teys elä­män luo­jaan ja kuo­le­man voit­ta­jaan Jee­suk­seen Kris­tuk­seen. Hän on to­del­li­ses­ti läs­nä eh­tool­li­ses­sa. Hän ot­taa kiin­ni ja kan­taa yli kai­ken, yli sen­kin, jota kut­sum­me kuo­le­mak­si.

Eh­tool­li­nen on mys­tee­ri, sa­lai­suus ja sak­ra­ment­ti. Sa­mal­la se kui­ten­kin pa­nee ih­mis­lap­sen asi­oi­ta jär­jes­tyk­seen ja sel­ven­tää ole­mas­sa­o­lo­am­me ai­nut­laa­tui­sel­la ta­val­la. Ju­ma­la on se joka ra­kas­taa maa­il­maa, si­nua mi­nua. Hän yl­lä­pi­tää elä­mää ja ra­vit­se kaik­kia luo­tu­jaan. Olen vain pie­ni ih­mi­nen, sel­lai­se­na kui­ten­kin Ju­ma­lan huo­len­pi­don koh­de.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa pu­hu­taan pe­rin­nös­tä ja pe­rin­nön ja­ka­mi­ses­ta. Jee­sus ei suos­tu ajal­li­sen ja ar­ki­sen asi­an rat­kai­si­jak­si. La­ki­mie­het ovat erik­seen. Jee­sus ju­lis­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Se val­ta­kun­ta on tär­ke­äm­pi kuin mi­kään muu.

Yh­tä kaik­ki – pe­rin­nös­tä kris­ti­tyn elä­mäs­sä on ky­sy­mys. Tai­vaan pe­rin­tö odot­taa mei­tä. Jee­sus toi Ju­ma­lan lap­sen oi­keu­det meil­le, Isän hy­vää tah­toa vas­taan rik­ko­vil­le. Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki an­taa sy­dä­meem­me us­kon sii­hen, et­tä olem­me Kris­tuk­sen täh­den Ju­ma­lan rak­kai­ta lap­sia, Kris­tuk­sen kans­sa­pe­ril­li­siä. Tämä lu­paus on suu­ri jo­kai­sel­le Kris­tuk­seen kas­te­tul­le ja hä­neen us­ko­val­le. Elä­mä ei ai­na ole hää­viä, mut­ta pe­rin­tö suu­rem­pi kuin osaam­me ku­vi­tel­la­kaan. Pe­rin­nön suu­ruus saa mei­dät ym­mär­tä­mään sen­kin, et­tä us­kon voi­ma ei ole vain sii­nä, mitä meil­le pe­ril­li­sil­le on lu­vat­tu. Us­kon ydin on sii­nä et­tä Ju­ma­la val­taa mei­dät voi­mal­laan täs­sä ja nyt, joka päi­vä. Saam­me kas­vaa hä­nen lap­si­naan hä­nen tah­to­aan to­teut­ta­en ai­na ai­kui­suu­teen as­ti.