”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Joh. 20:23

Ai­ka ko­val­ta kuu­los­taa Mes­ta­rin puhe.Us­kon his­to­ria on si­dot­tu sekä toi­von et­tä an­teek­si­an­non his­to­ri­aan. Voim­me­ko odot­taa, et­tä ih­mi­nen an­taa toi­sel­le ih­mi­sel­le an­teek­si? Pys­tym­me­kö it­se an­ta­maan? En­tä osaam­me­ko ot­taa it­sel­täm­me an­teek­si? Sii­nä on ai­nek­set mel­ko ta­sa­vä­ki­seen kamp­pai­luun. Päät­ty­mät­tö­mään sel­lai­seen. Mut­ta, luo­pu­mi­nen vi­has­ta ja kat­ke­ruu­des­ta saa ai­kai­sek­si kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ren voi­man ja sa­maan ai­kaan suun­nat­to­man va­pau­den ko­ke­muk­sen. An­teek­si an­nol­la on suu­ri vai­ku­tus sekä an­ta­jaan et­tä saa­jaan. Voit­te eh­kä ku­vi­tel­la, mil­tä tun­tuu, kun tie­dät teh­nee­si vää­rin tois­ta ih­mis­tä koh­taan ja tuo toi­nen ei ole vie­lä val­mis an­ta­maan an­teek­si.

Elä­es­säm­me nyt näi­tä mo­nel­la ta­paa han­ka­lia ai­ko­ja, voi­vat myös ih­mis­suh­teem­me jou­tua ta­va­no­mais­ta her­kem­min ko­e­tuk­sel­le. Per­heis­sä pit­kä­kes­toi­nen sa­man ka­ton al­la olei­lu saat­taa tuo­da meis­sä esiin uu­sia piir­tei­tä ja omi­nai­suuk­sia, joi­ta em­me vält­tä­mät­tä ole ai­em­min tie­dos­ta­neet. Her­mot saat­ta­vat ol­la pin­nas­sa mo­nes­ta syys­tä: van­hem­pien työt tar­vit­se­vat oman ti­lan­sa, las­ten etä­o­pis­ke­lu vaa­tii oman ti­lan­sa ja sit­ten pi­täi­si pys­tyä li­säk­si ren­tou­tu­maan jos­sain mää­rin.

Olem­me tot­tu­neet hoi­ta­maan näi­tä asi­oi­ta kyl­lä nor­maa­li olo­suh­teis­sa. Ar­ki pyö­rii mai­ni­os­ti, jos jo­kai­sel­la on omat to­tut­tu ti­lan­sa hoi­taa näi­tä päi­vit­täi­siä ru­tii­ne­ja. Nyt olem­me jou­tu­neet opet­te­le­maan ai­van uu­sia asi­oi­ta. Jot­kut enem­män ja jot­kut vä­hem­män. Mut­ta mei­hin jo­kai­seen tämä poik­keuk­sel­li­nen ai­ka on jol­la­kin ta­paa var­mas­ti vai­kut­ta­nut.

Meil­lä on nyt to­del­la hyvä het­ki ope­tel­la an­teek­si­an­ta­mi­sen ja an­teek­si­ot­ta­mi­sen ja­loa tai­toa.

Ku­ten Paa­va­lin 1. kir­jees­sä Ko­rint­ti­lai­sil­le sa­no­taan:

Rak­kaus on pit­kä­mie­li­nen, rak­kaus on lem­peä; rak­kaus ei ka­deh­di, ei kers­kaa, ei pöyh­kei­le, ei käyt­täy­dy so­pi­mat­to­mas­ti, ei et­si omaan­sa, ei kat­ke­roi­du, ei muis­te­le kär­si­mään­sä pa­haa, ei iloit­se vää­ryy­des­tä, vaan iloit­see yh­des­sä to­tuu­den kans­sa; kaik­ki se peit­tää, kaik­ki se us­koo, kaik­ki se toi­voo, kaik­ki se kär­sii.

Tämä asia oli­si mei­dän jo­kai­sen hyvä muis­taa!

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­den seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja