”Sig­naa­le­ja tuol­ta yl­hääl­tä”.

Opis­ke­lu­ai­ka­na olin töis­sä Hes­pe­ri­an sai­raa­las­sa. Psy­ki­at­ri­sen sai­raa­lan nuo­ri­so-osas­to tuli tu­tuk­si, po­ti­laat ja mo­net hei­dän asi­an­sa. Ga­ne­sia kuun­nel­tiin, ju­tel­tiin, teh­tiin kai­ken­lais­ta. Yh­den ju­han­nuk­sen vie­tin sta­din ke­säy­ös­sä kah­den hen­gen po­ti­las­kä­ve­lyl­lä ai­na Seu­ra­saa­reen as­ti. Remu, Cis­se ja Al­bert tu­li­vat tu­tuik­si tuon rei­lun puo­len vuo­den ajan­jak­son ai­ka­na. He ei­vät ol­leet po­ti­lai­ta, po­ti­lai­den suo­sik­ke­ja kui­ten­kin. It­se­kin han­kin Ro­ad­run­ne­rin. Al­bu­min ver­tais­ta ei suo­mi­ro­kis­sa tai­da ol­la.

Remu (Aal­to­nen) ker­too ru­koi­le­mi­ses­ta ja us­kos­taan re­he­vään tyy­liin­sä tuo­rees­sa leh­ti­haas­tat­te­lus­sa. Hän on ke­rän­nyt iko­ne­ja, py­häin­ku­via, ko­tin­sa sei­nil­le. Flyy­ge­lin pääl­lä on tas­ku­kel­lo­jen li­säk­si or­to­dok­si­sen pe­rin­teen mu­kai­sia maa­lat­tu­ja pää­si­äis­mu­nia. Esi­nei­siin liit­tyy aja­tuk­sia: ”Mä hö­pi­sin tai­vaal­le”, ”Ke­lat­kaa mi­ten pal­jon nää on kuul­lu ru­kouk­sia”. Mie­hen lau­sah­duk­set tu­le­vat sy­dä­mes­tä.

Re­mus­ta tu­lee mie­leen ju­han­nuk­sen merk­ki­hen­ki­lö Jo­han­nes Kas­ta­ja. Hän­kin oli ru­koi­li­ja, joka odot­ti aut­ta­jaa, pe­las­ta­jaa. Jo­han­nes oli ori­gi­nel­li, ou­to tyyp­pi. Hän oli hur­ja­sa­nai­nen, hur­jan­nä­köi­nen ja nöy­rä sa­maan ai­kaan. Ar­vos­te­li­si­ko Jo­han­nes Re­mun tyy­liin tä­män ajan nuo­ria ai­kui­sia hei­dän pin­nal­li­ses­ta ”love is­land Suo­mi” elä­män­tyy­lis­tään?. ”Jen­gi ei ke­laa mi­tään”.

Yk­si elä­män pe­rus­to­tuus on kui­ten­kin se, et­tä kaik­ki ru­koi­le­vat. Elä­mä joh­taa mei­tä ru­koi­li­jan pai­kal­le, ai­na­kin jos­kus. Ih­mi­sen ilo on sii­nä, et­tä hän saa ru­koil­la sel­lai­se­na kuin on, syys­tä tai toi­ses­ta. Ru­kouk­sen voi­ma on sii­nä­kin, et­tä se kas­vaa ja laa­je­nee omis­ta asi­ois­ta esi­ru­kouk­sek­si ja ajan ku­lu­es­sa myös py­hän ja hy­vän Ju­ma­lan ylis­tyk­sek­si. Jo­han­nes­kin sa­noi: ” Kat­so Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka pois ot­taa maa­il­man syn­nin”. Jee­sus, aut­ta­ja, Ju­ma­lan lu­paus­ten ja ru­kous­ten täyt­tä­jä, oli tul­lut hä­nen ys­tä­väk­seen ja aut­ta­jak­seen. Ih­mi­sen hätä on ih­mi­sen ko­koi­nen. Rik­ki­men­nyt saa avun Ju­ma­lal­ta. Hän kuu­lee ru­kouk­sem­me.