Mo­net ovat elä­män vä­sy­tyk­sis­sä kek­si­neet omat sel­viy­ty­mis­kei­non­sa ja oman si­säi­sen pii­lo­paik­kan­sa, jo­hon voi men­nä vä­lil­lä hui­laa­maan.

Tuo mie­lem­me sa­lai­nen tur­va­paik­ka on jo­kai­sel­la eri­lai­nen. Jos oma olo­ni käy jos­kus lii­an ah­taan tun­tui­sek­si, ku­vit­te­len toi­si­naan ym­pä­ril­le­ni ai­na­kin met­rin le­vyi­sen tur­va­val­lin tai ve­täy­dyn het­kek­si omaan maa­il­maa­ni kah­vi­mu­kin kans­sa.

Mei­tä kut­su­taan myös Ju­ma­lan tar­jo­a­maan tur­va­paik­kaan, ru­kouk­seen. Ru­kous­ta ku­va­taan Raa­ma­tus­sa pai­kak­si, jos­sa Ju­ma­la kuu­lee ih­mis­tä ja nä­kee kyy­ne­leem­me. Ju­ma­la on mei­tä lä­hel­lä koko ajan, mut­ta ru­kouk­ses­sa Ju­ma­la on ai­van eri­tyi­ses­ti kuu­lol­la.

Jee­sus ru­koi­li pal­jon. Hän luot­ti Isän­sä lu­pauk­siin ja ru­kouk­sen voi­maan. Meil­le­kin on an­net­tu lupa kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen. Saam­me jät­tää hä­nel­le kai­ken, mikä miel­täm­me pai­naa ja us­koa sii­hen, et­tä mei­tä kuul­laan ja meis­tä pi­de­tään huol­ta.

Hän vaik­ka on näin pyhä, suu­ri,

ja val­ti­as tai­vaan ja maan,

ei hyl­kää hän las­tan­sa hal­vin­ta­kaan,

vaan suo­jan­sa an­taa kuin muu­ri.

Näin hel­lin­tä hoi­toa saa. (Vk. 903;3.)