Usein lä­hel­le on vai­kea näh­dä. Olem­me tot­tu­nei­ta oman eli­nym­pä­ris­töm­me eri­tyis­piir­tei­siin, su­kum­me ta­poi­hin ja lä­heis­ten luon­teen­piir­tei­siin niin hy­vin, et­tä em­me ai­na huo­maa kuin­ka upei­ta ja ai­nut­laa­tui­sia aar­tei­ta saam­me pi­tää lä­hel­läm­me. Kun otam­me etäi­syyt­tä, käym­me vaik­ka pit­käl­lä mat­kal­la tai muu­tam­me muu­al­le, huo­maam­me asi­at toi­ses­sa va­los­sa. Moni on esi­mer­kik­si pa­lan­nut ul­ko­maan­mat­kal­ta Suo­meen täyn­nä ihas­tus­ta ja kii­tos­ta kau­niis­ta ko­ti­maas­ta ja sen luon­nos­ta.

It­sel­lä­ni on nyt tuol­lai­nen kau­em­paa kat­se­le­mi­sen ai­ka, kun olen siir­ty­mäs­sä Ruo­ve­den seu­ra­kun­nan pal­ve­luk­ses­ta toi­siin teh­tä­viin. Huo­maan poh­ti­va­ni, mitä ai­ka Ruo­ve­del­lä on mi­nul­le an­ta­nut, mitä olen seu­ra­kun­ta­lai­sil­ta tääl­lä saa­nut ja mitä vien tääl­tä ikään kuin pe­rin­tö­nä tai muis­to­na mu­ka­na­ni.

En­sim­mäi­se­nä tu­lee mie­leen upea kirk­kom­me. Se on to­del­li­nen aar­re, yh­tä ai­kaa kau­nis ja kui­ten­kin ar­vo­kas. Se ker­too jo ole­mas­sa olol­laan men­nei­den su­ku­pol­vien elä­mäs­tä ja us­kos­ta. Olen kii­tol­li­nen, et­tä olen saa­nut pal­vel­la seu­ra­kun­taa täs­sä ai­nut­laa­tui­ses­sa kir­kos­sa. Seu­ra­kun­nan elä­mä kir­kon suo­jis­sa kui­ten­kin jat­kuu. Olen ol­lut vain yk­si Ju­ma­lan sa­nan kyl­vä­jä pit­käs­sä ket­jus­sa. Kirk­ko kut­suu jat­kos­sa­kin kaik­kia paik­ka­kun­nan asuk­kai­ta sei­nien­sä suo­jiin sa­nan kuu­loon. Kir­kon ovet käy­vät tiu­haan ke­sä­ai­kaan kun ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­set käy­vät sitä san­koin jou­koin ihas­te­le­mas­sa. Mut­ta kirk­ko kut­suu myös tei­tä tääl­lä asu­via: Ihas­tel­kaa kirk­ko­an­ne myös si­säl­tä. Äl­kää myös­kään jää­kö ta­ka­penk­kiin vaan roh­kais­tu­kaa tu­le­maan alt­ta­ril­le saak­ka, eh­tool­lis­pöy­tään. Siel­lä Ju­ma­la an­taa rak­kau­ten­sa lah­jak­si ja ar­mon­sa elä­män voi­mak­si.

Mie­lee­ni jää­vät myös hy­vät ys­tä­vät, joi­hin olen Ruo­ve­del­lä saa­nut tu­tus­tua. Mo­nin ta­voin mi­nua on au­tet­tu ja tu­et­tu, roh­kais­tu ja kan­nus­tet­tu. Var­mas­ti puo­les­ta­ni on myös ru­koil­tu. Toi­von et­tä yh­tey­tem­me ei kat­kea vir­ka­paik­ka­ni siir­ryt­tyä toi­saal­le vaan päin­vas­toin opim­me vä­hän etääm­mäl­tä vie­lä jo­ta­kin uut­ta toi­sis­tam­me. Läm­min kii­tos kai­kes­ta, mitä olen tä­hän men­nes­sä saa­nut teil­tä ja tei­dän kaut­tan­ne!

Ja vie­lä vii­mei­se­nä mut­ta ei vä­häi­sim­pä­nä on mai­nit­ta­va Ruo­ve­den eri­tyi­sen kau­nis luon­to. Ruo­ve­den alu­eel­le on eri­koi­se­na Ju­ma­lan luo­mis­työn lah­ja­na ka­saan­tu­nut jyl­hä jär­vien ja lam­pien, mä­kien ja vuor­ten mo­sai­ik­ki. Mo­nia vas­taa­via mai­se­mia täy­tyy Suo­mes­sa läh­teä ha­ke­maan La­pis­ta as­ti. Mo­net niis­tä jää­vät läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­lee­ni ja mon­ta kiin­nos­ta­vaa paik­kaa jää vie­lä odot­ta­maan, et­tä pa­laan tän­ne ret­kil­lä­ni nii­tä ihas­te­le­maan. Te jot­ka jäät­te näi­hin mai­se­miin, py­säh­ty­kää kat­so­maan ym­pä­ril­len­ne ja an­ta­kaa kau­niin ym­pä­ris­tön­ne hoi­taa ja vir­kis­tää tei­tä!

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi ker­too meil­le Jee­suk­sen tun­ne­tun ver­tauk­sen kyl­vä­jäs­tä. Hä­nen kyl­vön­sä pu­to­aa ko­vak­si tal­la­tul­le pien­ta­reel­le, rik­ka­ruo­ho­jen se­kaan, kal­li­on pääl­le ja osa myös hy­vään maa­han. Vas­ta myö­hem­min tu­lee il­mi, mit­kä sie­me­net ovat itä­neet ja läh­te­neet kun­nol­la kas­vuun. Mi­nä­kin olen saa­nut kyl­vää tääl­lä Ruo­ve­del­lä so­vin­non ja rau­han sa­no­maa, joka läh­ti liik­keel­le ylös­nous­seen Va­pah­ta­jan tyh­jäl­tä hau­dal­ta. Toi­von ja ru­koi­len, et­tä sie­me­net saa­vat itää tääl­lä hy­väs­sä maas­sa.

”It­se rau­han Her­ra suo­koon teil­le rau­han, ai­na ja kai­kin ta­voin. Her­ra ol­koon tei­dän kaik­kien kans­sa.” (2. Tess. 3:16)

Tero Ma­ti­lai­nen