Rakkaus on pit­kä­mie­li­nen

”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Joh. 20:23

Rakkaus on pit­kä­mie­li­nen

”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Joh. 20:23

Aika rau­hoit­tua ja antaa aja­tuk­sille tilaa

On ol­lut häm­mäs­tyt­tä­vää seu­ra­ta, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut vii­me viik­ko­jen ai­ka­na. Olem­me jou­tu­neet miet­ti­mään uu­del­leen lä­hes kaik­ki asi­at sekä ko­to­na, et­tä työ­pai­koil­la. Ai­na­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la asi­oi­den jär­jes­te­ly on ot­ta­nut ai­kaa ja vai­vaa.

Aika rau­hoit­tua ja antaa aja­tuk­sille tilaa

On ol­lut häm­mäs­tyt­tä­vää seu­ra­ta, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut vii­me viik­ko­jen ai­ka­na. Olem­me jou­tu­neet miet­ti­mään uu­del­leen lä­hes kaik­ki asi­at sekä ko­to­na, et­tä työ­pai­koil­la. Ai­na­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la asi­oi­den jär­jes­te­ly on ot­ta­nut ai­kaa ja vai­vaa.

Elämä on
vakava juttu

Vel­je­ni ja minä olim­me ko­koon­tu­neet per­hei­dem­me kera juh­lis­ta­maan äi­tim­me syn­ty­mä­päi­vä­juh­lia. Is­tuim­me kah­vi­pöy­däs­sä muis­te­le­mas­sa men­nei­tä ai­ko­ja. Äi­din mie­les­tä, meis­tä eh­kä hie­man vil­leis­tä­kin vel­jek­sis­tä, on vuo­sien mit­taan kas­va­nut koh­tuul­li­sen kun­nol­li­sia kan­sa­lai­sia. Tu­lin ky­sy­neek­si äi­dil­tä ”Mil­lai­nen minä olin pie­ne­nä lap­se­na?” Vas­taus kuu­lui, et­tä: ”Sinä olit sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka.” Siis minä, suu­palt­ti esiin­ty­jä, olin ol­lut su­rul­li­nen poi­ka. Läs­nä­o­li­joil­le vas­taus oli eh­kä hie­man yl­lät­tä­vä, mi­nul­le kui­ten­kaan ei. Tun­nis­tin kyl­lä it­se­ni tuos­ta ku­vauk­ses­ta. Ja sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka minä olen edel­leen.

Elämä on
vakava juttu

Vel­je­ni ja minä olim­me ko­koon­tu­neet per­hei­dem­me kera juh­lis­ta­maan äi­tim­me syn­ty­mä­päi­vä­juh­lia. Is­tuim­me kah­vi­pöy­däs­sä muis­te­le­mas­sa men­nei­tä ai­ko­ja. Äi­din mie­les­tä, meis­tä eh­kä hie­man vil­leis­tä­kin vel­jek­sis­tä, on vuo­sien mit­taan kas­va­nut koh­tuul­li­sen kun­nol­li­sia kan­sa­lai­sia. Tu­lin ky­sy­neek­si äi­dil­tä ”Mil­lai­nen minä olin pie­ne­nä lap­se­na?” Vas­taus kuu­lui, et­tä: ”Sinä olit sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka.” Siis minä, suu­palt­ti esiin­ty­jä, olin ol­lut su­rul­li­nen poi­ka. Läs­nä­o­li­joil­le vas­taus oli eh­kä hie­man yl­lät­tä­vä, mi­nul­le kui­ten­kaan ei. Tun­nis­tin kyl­lä it­se­ni tuos­ta ku­vauk­ses­ta. Ja sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka minä olen edel­leen.

Kan­sal­lis­ru­noi­lija Runeberg

Jo­han Lud­vig Ru­ne­berg oli ru­noi­li­ja, kir­jai­li­ja ja toi­mit­ta­ja. Hän­tä pi­de­tään Suo­men kan­sal­lis­ru­noi­li­ja­na, ja hä­nen tuo­tan­nol­laan on ol­lut suu­ri mer­ki­tys kan­sal­li­saat­teen syn­ty­mi­sel­le Suo­mes­sa. Ru­ne­ber­gin päi­vä on myös va­kiin­tu­nut li­pu­tus­päi­vä.

Kan­sal­lis­ru­noi­lija Runeberg

Jo­han Lud­vig Ru­ne­berg oli ru­noi­li­ja, kir­jai­li­ja ja toi­mit­ta­ja. Hän­tä pi­de­tään Suo­men kan­sal­lis­ru­noi­li­ja­na, ja hä­nen tuo­tan­nol­laan on ol­lut suu­ri mer­ki­tys kan­sal­li­saat­teen syn­ty­mi­sel­le Suo­mes­sa. Ru­ne­ber­gin päi­vä on myös va­kiin­tu­nut li­pu­tus­päi­vä.

Herran syntymä

Mie­hel­lä on ikää noin 20 vuot­ta, 190 sent­tiä pi­tuut­ta ja pai­noa hie­man al­le 100 ki­loa. Huip­puun­sa tree­nat­tu krop­pa. Hän juok­see ket­te­rin as­ke­lin ylös ko­ve­rak­si ku­lu­nei­ta ki­vi­rap­pu­sia, joi­ta pit­kin yli 300 mies­tä on kul­ke­nut ylös ja alas yli sa­dan vuo­den ajan. Elä­mä on jää­nyt ku­vi­na nuo­ren mie­hen kä­siin, rin­taan ja sel­kään. Elä­mät­tä jää­nyt elet­ty elä­mä.

Herran syntymä

Mie­hel­lä on ikää noin 20 vuot­ta, 190 sent­tiä pi­tuut­ta ja pai­noa hie­man al­le 100 ki­loa. Huip­puun­sa tree­nat­tu krop­pa. Hän juok­see ket­te­rin as­ke­lin ylös ko­ve­rak­si ku­lu­nei­ta ki­vi­rap­pu­sia, joi­ta pit­kin yli 300 mies­tä on kul­ke­nut ylös ja alas yli sa­dan vuo­den ajan. Elä­mä on jää­nyt ku­vi­na nuo­ren mie­hen kä­siin, rin­taan ja sel­kään. Elä­mät­tä jää­nyt elet­ty elä­mä.

Unohda itsesi ja anna anteeksi

Kuka meis­tä keh­taa yl­peil­lä omal­la maal­li­sel­la va­el­luk­sel­laan? Kuka on se, joka voi heit­tää sen en­sim­mäi­sen ki­ven?

Unohda itsesi ja anna anteeksi

Kuka meis­tä keh­taa yl­peil­lä omal­la maal­li­sel­la va­el­luk­sel­laan? Kuka on se, joka voi heit­tää sen en­sim­mäi­sen ki­ven?