Toivo nousee tuhkasta
Hiipuvan hiilloksen katseleminen on hyvin rauhoittavaa: ajatukset kulkevat kaukana, kun puu hehkuu, kunnes nuotiossa on vain vaaleaa tuhkaa. Kuinka vähän sitä isosta halosta tuleekaan, kaikki on katoavaista tässä maailmassa… Siinä on yksi mittakaava myös omille saavutuksillemme, mitä siitä kaikesta lopulta jää jäljelle?
Tänään on tuhkakeskiviikko ja kirkkovuodessa alkaa pitkä paastonaika, joka jatkuu pääsiäiseen asti. Iltakirkossa on perinne piirtää tuhkalla risti otsaan paaston aloituksen merkiksi, kuin kutsuksi miettimään elämää ja sen arvoja. Ehkä voi samalla vapautua jostain, jolla ei ole todellista merkitystä?
Tuhka on kevyttä, mutta siinä on väkevää voimaa. Tuhkasta saadaan lipeää, joka valkaisee puhtaaksi lakanapyykin. Se voi haurastuttaa piloille esineitä huolimattomasti varastoituna. Puutarhassa sitä käytetään pieninä määrinä lannoitteena ja tuhkavana suojaa kasvustoa ryömiviltä pieneliöiltä.
Siemenestä puuksi ja jälleen tuhkaksi, joka maatuu: siinä toteutuu koko elämän kiertokulku. Vanhasta syntyy edellytykset uudelle elämälle.
Katselin valokuvaa Surtsöyn saarelta. Siinä vasta merestä nousseen tulivuoren tuhkakerros oli jäähtynyt ja ensimmäinen kukka oli noussut koristamaan mustaa pintaa. Se oli vaatimaton pioneerikasvi, joka valmisti kasvupohjaa muulle kasvulle. Se antoi toivoa, että uusi elämä voisi alkaa saarella.
Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen viikunapuusta, joka ei ollut kantanut pitkään aikaan hedelmää. Omistaja halusi jo kaataa sen hyödyttömänä, ettei se turhaan vie voimaa maasta. Mutta puutarhuri vastasi:” Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.” (Luuk.13:8)
Tervetuloa tänään iltakirkkoon, etsimään uutta toivoa elämään!
Kirjoittaja on Ruoveden seurakunnan lastenohjaaja