”Enkelin ote”

Pie­ni poi­ka sei­soo tien reu­nas­sa odot­ta­mas­sa kou­lu­bus­sia. Hän on ul­koi­sel­ta ole­muk­sel­taan hie­man epä­siis­ti ja vä­sy­neen nä­köi­nen. Bus­si tu­lee ja ot­taa po­jan kyy­tiin. Hän yrit­tää löy­tää is­tu­ma­pai­kan it­sel­leen, mut­ta pai­kat tun­tu­vat ole­van taas ker­ran kaik­ki va­rat­tui­na.

”Enkelin ote”

Pie­ni poi­ka sei­soo tien reu­nas­sa odot­ta­mas­sa kou­lu­bus­sia. Hän on ul­koi­sel­ta ole­muk­sel­taan hie­man epä­siis­ti ja vä­sy­neen nä­köi­nen. Bus­si tu­lee ja ot­taa po­jan kyy­tiin. Hän yrit­tää löy­tää is­tu­ma­pai­kan it­sel­leen, mut­ta pai­kat tun­tu­vat ole­van taas ker­ran kaik­ki va­rat­tui­na.

Kan­nus­tava isä

Luo­kan hei­ve­röi­sin poi­ka oli pääs­syt mu­kaan kou­lun jal­ka­pal­lo­jouk­ku­ee­seen. Jo­kai­ses­sa pe­lis­sä, jon­ka jouk­kue pe­la­si, oli po­jan isä kat­so­mas­sa ja kan­nus­ta­mas­sa. Ot­te­lu ot­te­lul­ta poi­ka ke­hit­tyi, ja pian hän­tä jo pyy­det­tiin pai­kal­li­seen ju­ni­o­ri­jouk­ku­ee­seen mu­kaan. Näis­sä­kin pe­leis­sä po­jan isä oli ai­na kat­so­mos­sa kan­nus­ta­mas­sa.

Kan­nus­tava isä

Luo­kan hei­ve­röi­sin poi­ka oli pääs­syt mu­kaan kou­lun jal­ka­pal­lo­jouk­ku­ee­seen. Jo­kai­ses­sa pe­lis­sä, jon­ka jouk­kue pe­la­si, oli po­jan isä kat­so­mas­sa ja kan­nus­ta­mas­sa. Ot­te­lu ot­te­lul­ta poi­ka ke­hit­tyi, ja pian hän­tä jo pyy­det­tiin pai­kal­li­seen ju­ni­o­ri­jouk­ku­ee­seen mu­kaan. Näis­sä­kin pe­leis­sä po­jan isä oli ai­na kat­so­mos­sa kan­nus­ta­mas­sa.

Salattu Jumala

Mis­sä Pyhä Hen­ki vai­kut­taa, siel­lä syn­tyy ai­na jo­ta­kin yh­dis­tä­vää, nä­ky­vää ja kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Ik­ku­na tun­tuu ole­van au­ki ikui­suu­teen ja tuon­puo­lei­suus tun­keu­tuu konk­reet­ti­ses­ti ko­et­ta­vak­si täl­le puo­lel­le.

Salattu Jumala

Mis­sä Pyhä Hen­ki vai­kut­taa, siel­lä syn­tyy ai­na jo­ta­kin yh­dis­tä­vää, nä­ky­vää ja kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Ik­ku­na tun­tuu ole­van au­ki ikui­suu­teen ja tuon­puo­lei­suus tun­keu­tuu konk­reet­ti­ses­ti ko­et­ta­vak­si täl­le puo­lel­le.

Rakkaus on pit­kä­mie­li­nen

”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Joh. 20:23

Rakkaus on pit­kä­mie­li­nen

”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Joh. 20:23

Aika rau­hoit­tua ja antaa aja­tuk­sille tilaa

On ol­lut häm­mäs­tyt­tä­vää seu­ra­ta, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut vii­me viik­ko­jen ai­ka­na. Olem­me jou­tu­neet miet­ti­mään uu­del­leen lä­hes kaik­ki asi­at sekä ko­to­na, et­tä työ­pai­koil­la. Ai­na­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la asi­oi­den jär­jes­te­ly on ot­ta­nut ai­kaa ja vai­vaa.

Aika rau­hoit­tua ja antaa aja­tuk­sille tilaa

On ol­lut häm­mäs­tyt­tä­vää seu­ra­ta, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut vii­me viik­ko­jen ai­ka­na. Olem­me jou­tu­neet miet­ti­mään uu­del­leen lä­hes kaik­ki asi­at sekä ko­to­na, et­tä työ­pai­koil­la. Ai­na­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la asi­oi­den jär­jes­te­ly on ot­ta­nut ai­kaa ja vai­vaa.

Elämä on
vakava juttu

Vel­je­ni ja minä olim­me ko­koon­tu­neet per­hei­dem­me kera juh­lis­ta­maan äi­tim­me syn­ty­mä­päi­vä­juh­lia. Is­tuim­me kah­vi­pöy­däs­sä muis­te­le­mas­sa men­nei­tä ai­ko­ja. Äi­din mie­les­tä, meis­tä eh­kä hie­man vil­leis­tä­kin vel­jek­sis­tä, on vuo­sien mit­taan kas­va­nut koh­tuul­li­sen kun­nol­li­sia kan­sa­lai­sia. Tu­lin ky­sy­neek­si äi­dil­tä ”Mil­lai­nen minä olin pie­ne­nä lap­se­na?” Vas­taus kuu­lui, et­tä: ”Sinä olit sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka.” Siis minä, suu­palt­ti esiin­ty­jä, olin ol­lut su­rul­li­nen poi­ka. Läs­nä­o­li­joil­le vas­taus oli eh­kä hie­man yl­lät­tä­vä, mi­nul­le kui­ten­kaan ei. Tun­nis­tin kyl­lä it­se­ni tuos­ta ku­vauk­ses­ta. Ja sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka minä olen edel­leen.

Elämä on
vakava juttu

Vel­je­ni ja minä olim­me ko­koon­tu­neet per­hei­dem­me kera juh­lis­ta­maan äi­tim­me syn­ty­mä­päi­vä­juh­lia. Is­tuim­me kah­vi­pöy­däs­sä muis­te­le­mas­sa men­nei­tä ai­ko­ja. Äi­din mie­les­tä, meis­tä eh­kä hie­man vil­leis­tä­kin vel­jek­sis­tä, on vuo­sien mit­taan kas­va­nut koh­tuul­li­sen kun­nol­li­sia kan­sa­lai­sia. Tu­lin ky­sy­neek­si äi­dil­tä ”Mil­lai­nen minä olin pie­ne­nä lap­se­na?” Vas­taus kuu­lui, et­tä: ”Sinä olit sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka.” Siis minä, suu­palt­ti esiin­ty­jä, olin ol­lut su­rul­li­nen poi­ka. Läs­nä­o­li­joil­le vas­taus oli eh­kä hie­man yl­lät­tä­vä, mi­nul­le kui­ten­kaan ei. Tun­nis­tin kyl­lä it­se­ni tuos­ta ku­vauk­ses­ta. Ja sel­lai­nen pie­ni, su­ru­mie­li­nen poi­ka minä olen edel­leen.