Ajat­te­len van­ho­ja ys­tä­vi­ä­ni. Heis­tä mo­net ovat vie­lä fa­ce­book- ka­ve­rei­ta­ni, mut­ta yh­teyt­tä en ole pi­tä­nyt hei­hin enää vuo­siin. Joil­ta­kin saa­tan saa­da syn­ty­mä­päi­vä­on­nit­te­lun, kos­ka tämä so­si­aa­li­sen me­di­an pal­ve­lu sii­tä heil­le ys­tä­väl­li­ses­ti muis­tut­taa. Ai­em­min olem­me eh­kä ja­ka­neet pal­jon­kin elä­män suu­ria asi­oi­ta, ilo­ja ja su­ru­ja. Nyt ys­tä­vä on enää nimi pa­pe­ril­la tai tie­to­ko­neen näyt­tö­ruu­dul­la. Elä­mä on men­nyt eteen­päin, ei­kä van­ho­ja enää muis­tel­la.

On myös ys­tä­viä, joi­den koh­taa­mi­nen tun­tuu ai­na yh­tä hel­pol­ta ja luon­te­val­ta. Hei­dän kans­saan jut­tua on help­po jat­kaa sii­tä mi­hin vii­mek­si, ken­ties vuo­sien­kin jäl­keen, on jää­ty. Luot­ta­mus ja yh­teys ovat säi­ly­neet vä­lil­läm­me. He ovat ys­tä­viä, jot­ka tu­le­vat to­den­nä­köi­ses­ti kul­ke­maan rin­nal­la­ni koko elä­män ajan. It­se voin kui­ten­kin teh­dä sen va­lin­nan et­tä otan hei­hin etäi­syyt­tä. Ys­tä­vyys voi muut­tua tut­ta­vuu­dek­si myös mi­nun puo­lel­ta­ni. Tämä voi ol­la joko tie­toi­nen va­lin­ta tai ta­pah­tua vä­hi­tel­len, mel­kein huo­maa­mat­ta.

Jee­suk­sen elä­mäs­sä oli tai­te­koh­ta, jos­sa ys­tä­vät al­koi­vat vä­hen­tyä ja seu­raa­ja­jouk­ko har­ven­tua. Moni oli odot­ta­nut Jee­suk­sen tun­nus­te­ko­jen mer­kit­se­vän po­liit­tis­ta tai yh­teis­kun­nal­lis­ta val­lan­ku­mous­ta, jo­hon myös hä­nen seu­raa­jan­sa pää­si­si­vät osal­lis­tu­maan. Kun Jee­sus al­koi pu­hua ris­tin ties­tä ja kul­kea koh­ti Je­ru­sa­le­mia, moni jou­tui pet­ty­mään odo­tuk­siin­sa. Jee­sus oli pe­las­ta­ja ja maa­il­man toi­vo, mut­ta hä­nen rak­kau­ten­sa avau­tui­kin vain sil­le, joka oli­vat hä­nen us­kol­li­sia ys­tä­vi­ään ja kul­ki­vat hä­nen jäl­jis­sään kä­sit­tä­mä­tön­tä kär­si­myk­sen tie­tä.

Eri­tyi­ses­ti nyt paas­to­nai­ka­na Raa­mat­tu ker­too meil­le täs­tä tai­te­koh­das­ta, het­kis­tä jol­loin Jee­suk­sen seu­raa­jat ja­kaan­tui­vat ys­tä­viin ja tut­ta­viin. Nii­tä­kin oli jot­ka lo­pul­ta kiel­si­vät edes tun­te­neen­sa hän­tä, vii­mei­se­nä hä­nen oma op­pi­laan­sa.

Tun­nis­tam­me eh­kä omas­ta elä­mäs­täm­me het­kiä, jol­loin olem­me ol­leet kään­ty­mäs­sä Jee­suk­sen ys­tä­vis­tä hä­nen tut­ta­vik­seen. Ai­ko­ja, jol­loin oli­sim­me toi­vo­neet hä­nel­tä toi­sen­lais­ta apua kuin olem­me saa­neet. Het­kiä, jol­loin Ju­ma­la on vas­tan­nut odo­tuk­siim­me ja ru­kouk­siim­me täy­sin toi­sin kuin olim­me pyy­tä­neet.

Ju­ma­lan sana kui­ten­kin roh­kai­see mei­tä py­sy­mään us­kol­li­ses­ti Va­pah­ta­jam­me seu­raa­ji­na. Hän on Raa­ma­tun mu­kaan kul­ma­ki­vi, elä­mäm­me vält­tä­mä­tön pe­rus­tus ja kai­ken koos­sa pi­tä­vä voi­ma. Hä­nen seu­raa­ja­naan elä­mäm­me on pa­rem­mas­sa tur­vas­sa kuin mi­hin ym­mär­ryk­sem­me yl­tää. Sil­loin­kin kun em­me it­se jak­sa py­syä hä­nen us­kol­li­si­na ys­tä­vi­nään, hän on lu­van­nut pi­tää meis­tä kiin­ni.

”Kun uu­vun, haa­voi­tun,/huo­mas­sas, Her­ra, sun, suu­ren ja siu­na­tun, le­vä­tä saan.

Toi­set jos hyl­kää­vät, kas­vo­si lem­pe­ät puo­lee­ni kään­ty­vät roh­kai­se­maan” (Vir­si 318:2)