Syn­ty­mä­päi­vä­juh­liin on pari päi­vää. Ta­pio Käh­kö­nen vas­taa kän­nyk­kään met­säs­sä: – Olen ri­su­sa­vo­tas­sa, tä­mä­hän se on pa­ras­ta lii­kun­taa, sa­noo luon­non ja ur­hei­lun suu­ri ys­tä­vä.

Met­sä on hä­nen kirk­kon­sa.

– Vävy is­tut­ti puun­tai­mia: ne on mun lap­sia, kyy­ris­tyn jo­kai­sen vie­reen ja kit­ken ym­pä­ril­tä. Muu­ra­hai­nen­kin on mun suo­je­luk­ses­sa. Jos tiel­lä on kas­te­ma­to, py­säy­tän pyö­rän ja nos­tan pois, ku­vaa Käh­kö­nen li­sä­ten tun­te­van­sa it­sen­sä voi­mat­to­mak­si luon­non voi­des­sa yhä huo­nom­min.

Ta­pio Käh­kö­nen kil­pai­lee yhä edel­leen met­sä­tai­to­ki­sois­sa nuo­rem­pien­sa jou­kos­sa ja on­kin la­jin pa­ris­sa Suo­men van­hin.

Rak­kaim­mat met­sät ja man­nut ovat Kar­ja­las­sa Kau­ko­lan pi­tä­jäs­sä.

En­sim­mäi­nen mat­ka sin­ne lap­suus­vuo­sien jäl­keen 90-lu­vun alus­sa oli mie­leen­pai­nu­va. Kol­men mie­hen suo­ma­lais­seu­rue oli jän­nit­ty­nein mie­lin. Ve­nä­läi­sen Ana­to­lin vih­re­äl­lä La­dal­la ajet­tiin Vii­pu­ris­ta ko­ti­ky­lään. Sa­na­kir­jaa se­lat­tiin.

Tul­tiin lap­suus­ko­tiin en­ti­sel­le Tien­haa­ran pik­ku­ti­lal­le. Ta­los­sa ol­leen ve­nä­läis­mum­mun kans­sa puhe kul­ki ele­kie­lel­lä. Telt­ta pys­ty­tet­tiin Sy­li­jär­ven ran­nal­le ison ran­ta­koi­vun al­le. Nä­ky­mä ei ol­lut pu­si­koi­tu­nut um­peen: kar­ja­kol­hoo­sin leh­mät hoi­ti­vat ko­ti­ky­län pel­lot.

– Kaik ol ko en­ne, kaik näky pit­käl­le mat­kal­le.

Kat­sot­tiin ky­län ta­lo­ja: kaik­ki rän­sis­ty­nei­tä. So­ra­tiel­lä kä­vel­les­sä mei­na­si tul­la pel­ko pu­se­roon, sil­lä seu­tu oli so­ti­la­sa­lu­et­ta.

– Mik­ko­sen Lau­ri sa­noi: me ol­laan ko­to­na, ja kä­vel­tiin kes­kel­lä tie­tä, lei­kit­tiin isoa her­raa.

Tel­tas­sa nuk­ku­mi­nen oli kat­ko­nais­ta, kun mie­leen pyr­ki, so­jot­taa­ko ovi­au­kos­ta koh­ta ki­vää­rin piip­pu.

– Kah­den, kol­men ai­kaan taas he­rä­sin, kun käki tuli kuk­kuun. Se kuk­kui 42 ker­taa. Se tie­si, et­tä ko­ti­ky­län poi­ka on tul­lut.

Ai­kaa tuos­ta on sen ver­ran, et­tä käen en­nus­ta­ma­na Käh­kö­sel­lä pii­saa elin­vuo­sia 102:een as­ti.

– Sel­lai­nen mat­ka opet­taa an­ta­maan ar­voa Ruo­ve­den kau­niil­le mai­se­mil­le ja hy­vin hoi­de­tul­le eli­nym­pä­ris­töl­le. Yh­tä jää kai­paa­maan: mik­si käki ei tule tän­ne ko­ti­pi­ha­ni koi­vuun tuo­maan ter­vei­siä lap­suus­muis­to­je­ni maa­il­mas­ta, Käh­kö­nen miet­tii.

Ta­pio Käh­kö­sen lap­suus­per­he saa­pui Ruo­ve­del­le maa­lis­kuus­sa 1947. Per­heen mies­vä­ki jäi val­mis­te­le­man lo­pul­lis­ta muut­toa.

17-vuo­ti­as Ta­pio jäi aja­maan ra­ken­nus­pui­ta yk­sin kol­mek­si vii­kok­si. So­peu­tu­mis­ta oli puo­lin ja toi­sin.

Up­see­ri-isäs­tä tuli lä­hes täys­päi­väi­nen kun­ta­po­lii­tik­ko, jo­ten maa­ta­lon työt jäi­vät Ta­pi­ol­le. Vie­lä 30-vuo­ti­aa­na hän ky­syi isäl­tä päi­vän oh­jel­man.

– Sit­ten isä sa­noi, et­tä ala­pas aja­tel­la, mitä teet. Meil­lä oli vii­si heh­taa­ria pel­toa ja nel­jä leh­mää, ei sii­hen voi ket­tää tuua.

Naa­pu­ri tar­jo­si li­sä­maa­ta os­tet­ta­vak­si. Isä sa­noi, et­tä nyt ei puu­tu kuin mor­si­an.

Mor­si­an löy­tyi kir­jeen­vaih­toil­moi­tuk­sen kaut­ta Hon­ka­kos­kel­ta.

– Jo­kai­sel­le on va­rat­tu yks – se oli täy­del­li­nen. Toi­sel­la ker­taa ko­sin, kol­man­nel­la ker­taa toin pois.

Nai­mi­siin men­tiin 1961 Ruo­ve­del­lä.

Kar­ja­lais­seu­ras­sa toi­mi­mi­nen on an­ta­nut Ta­pio Käh­kö­sel­le val­ta­van pal­jon. Kar­ja­lai­suus tart­tui myös sa­ta­kun­ta­lai­seen Vir­pi-vai­moon, joka ryh­tyi myy­mään to­reil­la mai­ni­oi­ta kar­ja­lan­pii­ra­koi­taan.

Kuin oma on kau­ko­la­lais­ten tal­koil­la pys­tyt­tä­mä Kau­ko-Poh­jan talo, jos­sa vie­tet­tiin Ta­pio Käh­kö­sen 90-vuo­tis­juh­lia vii­me sun­nun­tai­na.

Kiin­nos­tus ur­hei­luun on jat­ku­nut pik­ku­po­jas­ta as­ti: hän seu­raa edel­leen te­le­vi­si­os­ta tark­kaan ar­vo­ki­sat.

Käh­kö­nen oli tuo­mas­sa Ruo­ve­del­le so­ta­vä­es­sä op­pi­maan­sa len­to­pal­loa.

Kun len­to­pal­lo piti jät­tää sel­kä­vam­man ta­kia, hän ihas­tui kar­ja­lai­sil­la ke­sä­juh­lil­la kyyk­kään. Sel­kä­vai­vat väis­tyi­vät kart­tu­ja heit­te­le­mäl­lä. Toi­min­ta pai­sui niin, et­tä Ruo­ve­den kar­ja­lais­seu­ras­ta tuli maan huip­pu­seu­ro­ja. Vii­si vuot­ta sit­ten ryh­dyt­tiin ki­saa­maan val­ta­kun­nal­li­sia Ta­pi­on kyyk­kä -ki­so­ja.

– Olen saa­nut elää vai­he­rik­kaan elä­män. Hie­noa, et­tä lap­se­ni ovat saa­neet syn­tyä Ruo­ve­del­lä – sii­nä mie­les­sä olen ko­tiu­tu­nut, sa­noo it­sen­sä joka päi­vä kar­ja­lai­sek­si tun­te­va Käh­kö­nen.

Kuka

Tapio Kähkönen

Synt. 14.2.1930 Kau­ko­las­sa.

Muut­ti Ruo­ve­del­le Ra­ja­lah­den ky­lään 1947.

Eläk­keel­lä ole­va maan­vil­je­li­jä.

Luot­ta­mus­toi­mia kun­ta­po­li­tii­kas­sa, seu­ra­kun­nas­sa, met­sän­hoi­to­yh­dis­tyk­ses­sä.

Kir­joit­ta­nut kir­jat ”Käh­kö­siä Laa­to­kan Kar­ja­las­sa” (2005), ”Käh­kö­set Kuh­mon asut­ta­ji­na” (2011), li­säk­si ”Muis­to­ja evak­ko­tai­pa­leil­ta Ruo­ve­del­le” (2009) toi­mi­tus­kun­nas­sa.