Nuo­ren ys­tä­vä­ni sei­näl­lä on tau­lu, jota py­säh­dyn ai­na kat­se­le­maan pit­käk­si ai­kaa. Tau­lus­sa on yh­täk­kiä kat­sot­tu­na me­ri­mai­se­ma, joka avau­tuu avo­nai­ses­ta ovi­au­kos­ta ver­hon hul­mu­tes­sa si­vuun. Me­rel­lä käy kova aal­lok­ko, on pi­me­ää ja myrs­kyi­sää. Si­vu­sei­näl­lä nä­kyy pie­ni ik­ku­na. Sii­tä avau­tuu myös nä­ky­mä me­rel­le. Mut­ta ik­ku­nan me­rel­lä on au­rin­kois­ta ja tyyn­tä. Sii­nä hä­kel­tyy. Ai­van eri sää ja eri vuo­ro­kau­de­nai­ka. Ei­hän se noin voi ol­la! Tar­kem­min kat­sot­tu­na ku­vas­ta löy­tyy mon­ta muu­ta­kin haus­kaa sur­re­a­lis­tis­ta ris­ti­rii­tai­suut­ta. Ei­hän se noin voi ol­la – ja sii­nä ne kaik­ki kui­ten­kin on. Tun­nel­mal­taan kuva on le­vol­li­nen ja kau­nis.