Päi­vän­va­loa on näi­nä päi­vi­nä vä­hän­lai­ses­ti tar­jol­la.

Ei se täs­tä vuo­de­na­jas­ta sil­ti huo­noa tee. On sii­nä puo­len­sa­kin, et­tä on hä­mä­rää ja ko­le­aa. Esi­mer­kik­si fluns­saa po­tee mu­ka­vam­min mar­ras­kuus­sa kuin ke­sä­hel­teel­lä. Huo­ne on help­po pi­tää vii­le­ä­nä, ei­kä au­rin­gon­pais­te ota sil­miin. Ei­kä rän­tä­sa­tees­sa har­mi­ta, et­tei pää­se ulos.

Ja jos pää­see, voi pu­keu­tua ris­paan­tu­nee­seen ul­koi­lu­pu­kuun. Har­maa­na päi­vä­nä rei­kiä tus­kin huo­maa. Kam­pauk­ses­ta­kaan ei tar­vit­se huo­leh­tia, kun lait­taa mys­syn pää­hän. Avo­päin­kin voi ol­la, jos tar­ke­nee, ei­vät­kä hyt­ty­set tai hir­vi­kär­pä­set sil­ti ta­ker­ru tuk­kaan.

Soh­va­pe­ru­na­na voi sitä pait­si rau­has­sa miet­tiä, mitä kaik­kea te­kee sit­ten, kun olo­suh­teet ovat taas koh­dal­laan. Ar­ki­sia as­ka­rei­ta tie­tys­ti, mut­ta aja­tuk­sis­sa ne on pian teh­ty. Ai­kaa jää pal­joon muu­hun­kin. Esi­mer­kik­si sen miet­ti­mi­seen, jos­ko jär­jes­täi­si vaik­ka pie­net kut­sut.

Työ­pis­tee­ni sei­näl­lä on syn­ty­mä­päi­vä­kort­ti vuo­sien ta­kaa. Sii­hen on kir­joi­tet­tu sä­keet, joi­den te­ki­jää en ole on­nis­tu­nut sel­vit­tä­mään: ”Lau­la, soi­ta, len­nä kor­ke­al­le, ar­ki voi­ta!” Voi toki ol­la, et­tä värs­sy on kir­joit­ta­jan it­se laa­ti­ma, mut­ta jos joku tie­tää jon­kin muun läh­teen, otan tie­don kii­tol­li­se­na vas­taan.

Sei­näl­lä kort­ti on sik­si, et­tä muis­tai­sin vä­lil­lä py­säh­tyä. Siir­tää ri­sai­set vaat­teet ja muut ar­ki­set epä­koh­dat het­kek­si si­vuun. Keit­tää kah­vit hy­vien asi­oi­den kun­ni­ak­si ja juo­da ne kau­niis­ta ku­pis­ta. Ke­rä­tä maa­han pu­don­nei­ta män­ny­nok­sia mal­jak­koon ja naut­tia nii­den tuok­sus­ta. Lait­taa lem­pi­kap­pa­leen soi­maan ja käyt­tää lu­sik­kaa tah­ti­puik­ko­na.

Kai­ken tä­män voi tie­tys­ti teh­dä yk­sin­kin, mut­ta mie­li­ku­vi­tus­kut­suil­le­ni ovat vie­raat il­man muu­ta ter­ve­tul­lei­ta. Mitä käy­tän­nön jär­jes­te­lyi­hin tu­lee, ne tai­dan ha­lu­ta sen ver­ran vi­ral­li­si­na, et­tä oh­jel­maa saa ai­na­kin jon­kin ver­ran ol­la. Soh­val­ta kä­sin sel­lais­ta on­nek­si syn­tyy kä­den kään­tees­sä. Puhe voi ol­la ly­hyt, mut­ta kuu­luu asi­aan eh­dot­to­mas­ti. Jon­kin­lai­nen mu­siik­kie­si­tys so­pii ku­vi­oon myös, en­kä sano ei, jos joku ot­taa esit­tääk­seen ku­va­el­man. Ai­heen suh­teen en ole ron­ke­li, mut­ta eh­kä se voi­si ol­la esi­mer­kik­si Las­se Virén voit­ta­mas­sa 10 000 met­rin juok­sua Münche­nin olym­pi­a­lai­sis­sa. Tan­hu- tai tans­sie­si­tys kel­pai­si myös, sa­moin ru­non­lau­sun­ta.

Mel­kein unoh­din ku­vi­tel­la, kuin­ka kau­nii­ta kah­vi­kup­pe­ja on juu­ri sama mää­rä kuin vie­rai­ta. Nyt kun se­kin on teh­ty, voin­kin hui­la­ta. Ve­tää vil­tin kor­viin, lait­taa sil­mät kiin­ni ja näh­dä un­ta, jos­sa olo­huo­nee­seen mah­tu­vat mai­ni­os­ti pait­si kaik­ki vie­raat, myös yk­si olym­pi­as­ta­di­on.

On sii­nä puo­len­sa, et­tä on hä­mä­rää ja ko­le­aa.

Har­maa­na päi­vä­nä rei­kiä tus­kin huo­maa.

Sei­näl­lä kort­ti on sik­si, et­tä muis­tai­sin vä­lil­lä py­säh­tyä.