Maa­seu­dul­la pää­see vä­lit­tö­mäs­ti luon­non tark­kai­li­jak­si, op­pii ja ym­mär­tää sen mo­ni­muo­toi­suut­ta ja lai­na­lai­suuk­sia. Sa­mal­la ha­vait­see toi­min­ta­ta­po­ja, jot­ka tois­tu­vat mei­dän kak­si­jal­kais­ten­kin käyt­täy­ty­mi­ses­sä.

Pa­ri­sen ke­vät­tä sit­ten seu­ra­sin pie­neh­kön jär­vem­me ran­nas­sa näy­tel­mää, joka muis­tut­ti pa­him­man luo­kan naa­pu­ri­so­taa. Jo kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta jär­vel­läm­me on asus­tel­lut yk­si – ni­me­no­maan yk­si – lau­lu­jout­sen­pa­ri ja nyt­tem­min jo il­mei­ses­ti pa­rin jäl­ke­läi­siä.

Sat­tui niin, et­tä toi­nen jout­sen­pa­ri las­keu­tui kat­se­le­maan mah­dol­lis­ta ke­sä­mö­kin paik­kaa. Seu­ra­si yle­tön kaa­ka­tus sii­tä, et­tä ”tämä on mei­dän lu­tak­ko ja tän­ne et­te tule”. Rä­hi­nää riit­ti ja kes­ti­kin hyvä tovi. Lo­pul­ta tun­kei­li­jat nou­si­vat sii­vil­leen, ei­kä nii­tä sen koom­min nä­ky­nyt. Ne va­kuut­tui­vat, et­tä naa­pu­ri­so­pua ei syn­tyi­si, kos­ka toi­sil­la on vä­hän laa­jem­pi re­vii­ri kuin toi­sil­la. Lop­pu­tu­los vai­kut­ti siis jopa jo­ten­kin ih­mis­mäi­sel­tä.

Ke­vät­puu­hat voi­si to­teut­taa vaik­ka pie­nen lin­nun sin­nik­kyy­del­lä.

Kir­jo­siep­po puo­les­taan hää­ti ta­li­ti­ai­set, jot­ka oli­vat jo va­lin­neet pi­ha­pön­tön ke­sä­ko­dik­seen. Tint­ti­pa­ri muut­ti kah­den­kym­me­nen met­rin pää­hän ja asus­te­li mu­ka­vas­ti it­se asi­as­sa huo­mat­ta­vas­ti uu­dem­mas­sa pönt­töyk­si­ös­sä. On siis la­je­ja, joi­den röyh­key­del­lä ei näyt­täi­si ole­van ra­jaa. Tie­ten­kin oi­kein sa­not­tu­na ne käyt­täy­ty­vät vain la­ji­tyy­pil­li­ses­ti.

Kun kat­se­lee vaik­ka­pa pie­niä poi­kia tai koi­ran­pen­tu­ja, sa­maa leik­ki­sää na­his­te­lua mo­lem­mil­la. To­sin yk­si tut­tu­ni kau­his­tui ver­ra­tes­sa­ni ih­mis­lap­sia ja koi­ran­poi­kia. Mi­nus­ta mo­lem­mat ovat ta­vat­to­man su­loi­sia ja kes­ke­nään nu­ju­tes­saan­kin käyt­täy­ty­vät leik­ki­säs­ti vail­la pa­haa tar­koi­tus­ta.

Kir­ja­kaup­po­jen hyl­lyil­lä on mo­nia käyt­täy­ty­mi­sop­pai­ta ja neu­von­ta­kir­jo­ja sii­tä, mi­ten mui­den ih­mis­ten kans­sa tu­li­si elää. Neu­vot ovat var­mas­ti pä­te­viä, mut­ta moni niis­tä ha­vain­nol­lis­tuu ar­ki­ses­sa luon­nos­sa­kin, ei­vät toki kaik­ki. Vaik­ka sa­no­taan, et­tei luon­teel­leen mi­tään voi, sil­ti me ih­mi­set ky­ke­nem­me sää­te­le­mään toi­min­taam­me, päät­te­le­mään seu­rauk­sia ja ym­mär­tä­mään neu­vot­te­lu­rat­kai­su­jen mer­ki­tyk­sen. Sel­lai­sen pi­täi­si ol­la ih­mis­tyy­pil­lis­tä.

Toi­sil­la on vä­hän laa­jem­pi re­vii­ri kuin toi­sil­la.

Val­lan­kaap­paa­ja ja jy­rää­jät ovat kui­ten­kin ai­na kes­kuu­des­sam­me. Help­po on sa­noa, et­tei sel­lai­sil­le tar­vit­se luo­vut­taa, mut­ta toi­saal­ta vah­voil­le ”lu­ta­kon omis­ta­jil­le” ja ”pön­tön val­taa­jil­le” ei hel­pos­ti voi mi­tään. Ei­pä tar­vit­se kuin seu­ra­ta uu­ti­sia sii­tä, mi­ten oi­keut­ta tai omaa etua ha­e­taan vaik­ka ki­ven­ko­los­ta sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä ta­lon­poi­kais­jär­ki ja käyt­täy­ty­mis­tie­de­kin sa­no­vat sitä lä­hin­nä it­sek­kyy­dek­si ja jää­rä­päi­syy­dek­si.

Voim­me jäl­leen ai­ti­o­pai­kal­ta seu­ra­ta, mi­ten tou­huk­kaa­na luon­to ot­taa ke­sää vas­taan. Sik­si­pä ke­vät­puu­hat voi­si to­teut­taa vaik­ka pie­nen lin­nun sin­nik­kyy­del­lä mut­ta tar­vit­ta­es­sa naa­pu­ri­a­kin aut­ta­en ja ole­mal­la ih­mi­nen ih­mi­sel­le - la­ji­tyy­pil­li­ses­ti.