Vuo­den­vaih­de on jäl­leen ta­ka­na­päin. Se tie­tää sitä, et­tä mo­nel­la on edes­sään pit­kä tais­te­lu­jen täy­tei­nen ai­ka­kau­si, pii­naa­via her­mo­ja raas­ta­via het­kiä ja pe­rik­si­an­ta­mat­to­muut­ta vaa­ti­via pon­nis­tuk­sia.

Tä­män kai­ken saa ko­kea, kun on jär­jes­tä­nyt joka päi­väl­le tiu­kat kä­den­vään­tö­kil­pai­lut it­sen­sä kans­sa. On ni­mit­täin tul­lut ai­ka lu­nas­taa nii­tä lu­pauk­sia, mitä uu­te­na vuon­na tuli teh­tyä.

Joku te­kee nii­tä ihan har­ki­tus­ti ja toi­set taas suu­tus­päis­sään spon­taa­nis­ti. Ih­mi­nen kun ei ole kos­kaan it­seen­sä tyy­ty­väi­nen. Jo­kai­nen löy­tää it­ses­tään jo­tain pa­ran­net­ta­vaa. Uu­si vuo­si on se ta­val­li­sin het­ki ryh­tyä nii­tä kor­jaa­maan.

Ym­mär­tää­hän sen, jos pää­tös pi­tää, niin on ai­na­kin help­po sit­ten jäl­keen­päin muis­taa, kos­ka se uu­si ai­ka­kau­si al­koi. Lu­pauk­si­a­han voi­si it­se asi­as­sa hel­pos­ti teh­dä ihan mikä päi­vä ta­han­sa, se vaan ei ole ol­len­kaan niin näyt­tä­vää.

Ter­vey­teen liit­ty­vät pää­tök­set ovat sel­väs­ti suo­si­tuim­pia ja myös vai­keim­pia pi­tää. Kun­toi­lun li­sää­mi­set, laih­dut­ta­mi­set ja muut syö­mis­ta­po­jen muut­ta­mi­set vaa­ti­vat luon­teen lu­juut­ta, pu­hu­mat­ta­kaan vii­nan juon­nin tai tu­pa­koin­nin lo­pet­ta­mi­ses­ta.

Hy­vin moni rauk­ka ei sit­ten pys­ty­kään pi­tä­mään lu­pauk­si­aan. Epä­on­nis­tu­nee­na hän on tie­tys­ti het­ken ai­kaa en­tis­tä pet­ty­neem­pi it­seen­sä, mut­ta si­suk­kaas­ti yleen­sä ryh­dis­täy­tyy ja ke­rää vuo­den ai­ka­na taas tah­don lu­juu­ten­sa ta­kai­sin ja yrit­tää tar­mok­kaas­ti seu­raa­va­na uu­te­na vuon­na uu­des­taan.

Pa­heis­ta luo­pu­mi­nen ot­taa mo­nel­le ko­vil­le ja pi­tä­vim­mät lu­pauk­set nii­den suh­teen teh­dään­kin yleen­sä sai­ras­vuo­teel­ta. Kun on nip­pa nap­pa sel­vin­nyt jos­tain pa­has­ta sai­raus­koh­tauk­ses­ta, niin mo­nel­la al­kaa kuin it­ses­tään uu­si elä­mä, jo­hon ei kuu­lu enää ai­na­kaan tu­pak­ka ja al­ko­ho­li.

It­se­kin har­ras­tin nuo­rem­pa­na uu­den vuo­den lu­pauk­sia, mut­ta vä­hi­tel­len lo­pe­tin ne, kos­ka nii­tä oli niin vai­kea pi­tää. Jo­tain pien­tä vii­laus­ta omiin te­ke­mi­sii­ni ai­on sil­ti vie­lä yrit­tää, mut­ta mitä van­hem­mak­si tu­lee, sitä pa­rem­min tun­tee it­sen­sä ja osaa jo va­roa tur­hia lu­pauk­sia. Jos tun­tee oman luon­teen­sa ja tie­tää sen heik­kou­det tark­kaan, voi sii­tä­kin asi­as­ta muo­dos­taa so­pi­vas­sa pai­kas­sa mes­ta­ril­li­sen kom­men­tin.

Kun ai­kan­sa ame­rik­ka­lai­sel­ta su­per­täh­del­tä, rää­vä­sui­sel­ta sa­na­val­miil­ta koo­mi­kol­ta Crouc­ho Mar­xil­ta ai­koi­naan ky­syt­tiin, ha­lu­ai­si­ko hän tul­la jä­se­nek­si hei­dän klu­biin, Crouc­ho vas­ta­si, et­tei tu­li­si mie­lee­ni­kään liit­tyä sel­lai­seen ker­hoon, joka hy­väk­syy hä­nen kal­tai­si­aan jä­se­nek­si.