Maa­il­mas­sa on sel­lai­nen hy­vin ar­vos­tet­tu vii­sas­ten jouk­ko, joka on ol­lut ole­mas­sa niin kau­an, kuin ol­lut ih­mi­siä ja tu­lee myös ai­na ole­maan. Sitä ovat tar­vin­neet kaik­ki mah­ta­vim­mat maa­il­man val­ti­aat, ta­val­li­set ih­mi­set ja sur­keim­mat huo­no-osai­set­kin.

Ky­sees­sä ovat neu­vo­nan­ta­jat ja on­nek­si asi­as­sa on ole­mas­sa se hyvä puo­li, et­tä nii­tä kyl­lä taa­tus­ti riit­tää, kos­ka se on hy­vin mo­nel­le meis­tä ihan lem­pi­puu­haa.

Moni tup­paa neu­vo­maan sil­loin­kin, kun ei sitä yh­tään kai­va­ta.

Jos­kus on sa­not­tu, et­tä jos pel­kää ek­sy­vän­sä met­sään, niin pa­ras kei­no on, kun ot­taa kort­ti­pa­kan mu­kaan. Sit­ten kun ei enää tie­dä mi­hin suun­taan läh­tee, niin is­tuu pe­laa­maan pa­si­ans­sia. Kyl­lä het­ken pääs­tä joku tu­lee se­län taak­se an­ta­maan omas­ta mie­les­tään hie­no­ja neu­vo­ja. Hä­nen mu­ka­naan pää­see taas ih­mis­ten il­moil­le.

Joka ta­pauk­ses­sa yk­si ih­mis­ten suu­rim­mis­ta tar­peis­ta, on saa­da hy­viä neu­vo­ja. Il­man nii­tä he ei­vät us­kal­la, tai yk­sin­ker­tai­ses­ti pys­ty te­ke­mään tär­kei­tä pää­tök­siä.

”Nyt on hy­vät neu­vot kal­liit!”, ”Mi­käs nyt neu­vok­si?”, ”Otin neu­vos­ta vaa­rin” . Tut­tu­ja sa­non­to­ja kai­kil­le, kun ol­laan pu­las­sa, tai muu­ten neu­vot­to­mia.

Las­ten hoi­dos­sa­kin, kun apua tar­vi­taan, niin men­nään luon­nol­li­ses­ti neu­vo­laan.

Jos koi­te­taan saa­da po­ru­kal­la rat­kai­su­ja ai­kaan, niin pi­de­tään neu­von­pi­to tai kut­su­taan oi­kein neu­vos­to kool­le. Kul­ke­mi­seen­kin par­haim­man avun tuo tie­tys­ti kul­ku­neu­vo, tai ajo­neu­vo.

Vii­na­pul­los­ta­kin voi ot­taa kuu­lem­ma neu­voa an­ta­vat.

Mie­len­kiin­toi­sia ovat ar­vos­te­tut tit­te­lit, vuo­ri­neu­vos tai kaup­pa­neu­vos. Näh­tä­väs­ti ar­vo­ni­men saa­nut on ol­lut poik­keuk­sel­li­sen neu­vo­kas omal­la alal­laan.

It­se en ole ol­lut ko­vin ak­tii­vi­nen neu­vo­jen ky­se­li­jä sen jäl­keen, mitä näin ai­koi­naan mo­poi­käi­se­nä, kun naa­pu­ris­sa asu­va kol­me vuot­ta van­hem­pi tyt­tö seu­rus­te­li yh­tä ai­kaa kah­den po­jan kans­sa. Toi­nen oli luo­kan prii­mus, va­rak­kaan per­heen poi­ka, jol­la ei ol­lut mi­tään huo­no­ja elin­ta­po­ja. Toi­nen taas oli täy­si huns­vot­ti, po­lii­sin kans­sa jat­ku­vas­ti te­ke­mi­sis­sä ole­va pik­ku­ri­kol­li­nen, joka oli vä­lil­lä jo pi­dä­tet­ty­kin .

Tyt­tö ky­syi epä­tie­toi­se­na van­hem­mil­taan neu­voa, et­tä kum­man­ko hän ot­tai­si, kun hän tyk­kä­si mo­lem­mis­ta ihan yh­tä lail­la. Per­heen isä vas­ta­si äi­din­kin puo­les­ta, et­tä: ”Ei myö tii­e­tä san­noo mi­ten­kä pi­täs tehä, kun si­nun täy­tys osa­ta el­lää jo ihan om­maa elä­määs, mut­ta sen ver­ran myö ta­ho­taan neu­voa, et­tä piä tyt­tö va­ras.”

No tyt­tö­hän nou­dat­ti van­hem­pien neu­voa kir­jai­mel­li­ses­ti ja ot­ti sen rois­ton. Kol­me vuot­ta ne tap­pe­li ja huu­si jat­ku­vas­ti toi­sil­leen. Sit­ten se poi­ka vie­tiin van­ki­laan. Va­hin­ko vaan, et­tä sil­lä ai­kaa se kun­non poi­ka oli löy­tä­nyt it­sel­leen jo toi­sen elä­män­kump­pa­nin.

Se opet­ti mi­nul­le, et­tä jos neu­vo­ja ym­mär­tää­kin vää­rin, niin sii­tä voi koi­tua iso va­hin­ko. Sen ta­kia olen suh­tau­tu­nut nii­hin ai­na tar­kas­ti ja pie­nel­lä va­rauk­sel­la.

Heik­ki Itä­nen