Sirkku Somero
No niin, onko pakko varastaa?
Kolumni
Suomalais-tanskalainen ystäväperhe oli päättämässä Tampereen-retkeään joulun alla. He puhuvat keskenään yleensä tanskaa, mutta suomeakin lapset ymmärtävät, vaikka eivät ihan sujuvasti puhukaan. Lomalla oli juhlittu ylioppilasta, kierrelty joulutorilla ja kaupungilla. Nyt oli kotiinlähdön aika.
Odottelimme hotellin aulassa, kun kaikki hakivat tavaransa huoneistaan. Ensin takaisin ehti perheen teini-ikäinen tytär Aino. Hän saapui putkikassinsa kanssa, istahti hotellin aulan nojatuoliin, nojasi istuimellaan rennosti taaksepäin ja huokasi syvään: no niin!
Ilahdutti tuo suomen kielen sävyjen taitaminen. Sillä kielitaitoa on paitsi sanavaraston leveys ja syvyys, myös kielen sävyjen oivaltaminen.
Se käy yllättävän moneen eri tarkoitukseen. Peruskäyttöä on asioiden aloittaminen ja lopettaminen. Alun esimerkissä Aino ilmaisi sillä taitekohtaa: retki oli päätöksessä, toisaalta kotimatka alkamassa.
Reippaasti tokaistuna se voi olla herätys ja liikkellelähtökehotus, vähän kuin viimeinen varoitus. Jos teinipojalle on jostain syystä pitänyt käydä monta kertaa sanomassa, että tietokonepeli pitää lopettaa ja tulla syömään samaan aikaan muiden kanssa, ”no niin” voi saada käskevän, jopa uhkaavan sävyn.
Toisaalta jos lohdutan itkevää lasta ja pyyhin hänen kasvoiltaan kyyneleitä, voi ”no niin” tarkoittaa juuri päinvastaista: kaikki kääntyy kyllä hyväksi, älä sure.
Kun pääsin täytesanan mietinnässä tähän asti, mieleen iski, että ihan kuin joku muukin olisi vastaavaa pohdiskellut. Ja nettihaku tuottikin noloa tulosta: vuonna 2015 Ismo Leikolan kiertueen nimi ja pääidea on ollut ”No niin” ja ilmaisun monet merkitykset. Viimeksi Leikolan show on nähty Tampereella lokakuussa 2017.
Nettihaussa korkeimmalle nousi itse asiassa monen median kertomana uutinen, että Leikola on Facebook-päivityksessä kertonut harmistuneensa, koska joku on blogikirjoituksessaan ”varastanut” ja paljastanut hänen ideansa juuri ennen stand up -kierteen alkua.
Vähän sama tuli itselle mieleen. Tämä oli kyllä oivallus, joka liittyy minulla tiettyyn tilanteeseen, ihmisiin ja paikkaan. Jos aikaero olisi minulle suotuinen, voisin kyllä melkein uskoa, että itse sen keksin.
Ehkä kävi kuin musiikissa: olen kyllä kuullut tämän jossain, mutta nyt sävelsin tutun teeman ihan omaan kappaleeseen.
Yhteistä Leikolan, blogikirjoittajan ja oman havainnon kohdalla on se, että suomen kielen hauskan ja omaperäisen asian on varsinaisesti huomannut vasta, kun kieli on kosketuksessa toisen kanssa.
Onhan vastaavia ilmiöitä muissakin kielissä. Parhaiten tunnen espanjan. Siinä Karibian murrealueella on esimerkiksi kätevä yleissana vaina – se tarkoittaa, mitä sanoja ikinä haluaakaan. Mutta se toimii oikeastaan juuri toisinpäin kuin ”no niin”. Vaina tarkoittaa miekan tuppea, ja sillä voidaan korvata mikä tahansa muu substantiivi, kun et sitä halua käyttää. Vaina on vähän sama kuin juttu tai asia suomessa. Eli yksi sana korvaa monta: eikös se silloin juuri köyhdytä kieltä?
Mutta ”no niin” on itsessään tyhjä, sillä ei ole mitään merkitystä. Se nousee siivilleen vasta, kun käyttäjä osaa puhaltaa sen esiin oikeassa kohdassa ja äänenpainolla.
No niin, kai se on lopetettava tämä haparointi sitten. Nähdään!
Sävelsin tutun
teeman ihan omaan kappaleeseen.