Poi­ka­ni aloit­ti pari viik­koa sit­ten päi­vä­ko­ti­tai­pa­leen­sa.

Vaik­ka hoi­to­päi­viä on vain muu­ta­ma vii­kos­sa, on uu­si elä­män­vai­he täyn­nä kai­ken­lais­ta opet­te­lua. Mitä hoi­to­rep­puun mu­kaan? Tar­vit­see­ko ku­ra­hou­sut? Mi­hin kaik­ki­al­le kiin­ni­tän ni­mi­tar­rat? Mi­ten toi­mi­taan saa­pu­es­sa, en­tä läh­ties­sä? Ja mi­ten ih­mees­sä tätä päi­vä­ko­din port­tia käy­te­tään?

Ne­tin vau­va­ryh­mis­sä saa kyl­lä pään­sä pyö­räl­le, jos niin ha­lu­aa. Älä ai­na­kaan unoh­da si­sä­tos­su­ja, tai ku­vaa van­hem­mis­ta. Vaih­to­vaat­tei­ta on hyvä ol­la ai­na­kin kol­met. Al­ku voi ol­la rank­kaa, jo­ten kan­nat­taa va­rau­tua il­lal­la kaik­keen maa­il­man­lo­pus­ta ydin­rä­jäh­dyk­seen. Niin, ja kaik­ki it­ke­vät las­ta vie­des­sä, jo­ten täy­tyy va­rau­tua myös sii­hen. Huh.

Päi­vä­ko­din lo­pul­ta alet­tua, ja en­sim­mäi­sen päi­vän ol­tua ta­ka­na, kaik­ki oli­kin yh­täk­kiä ai­van sel­vää. Ku­kaan ei it­ke­nyt, kaik­ki en­nak­koon mu­reh­ti­ma­ni asi­at osoit­tau­tui­vat tur­hik­si, ja ku­ten yk­si hoi­ta­jis­ta mi­nul­le to­te­si: “Maa­lais­jär­jel­lä tääl­lä men­nään.” Se oli loh­dut­ta­va lau­se.

Ruo­ve­del­lä on ai­van hui­ke­an hyvä päi­vä­ko­ti –  niin ti­lat kuin hen­ki­lö­kun­ta ovat mo­lem­mat ai­van huip­pu­ja. Jä­tän lap­se­ni luot­ta­vai­sin mie­lin päi­väk­si tou­hui­le­maan, ja opin no­pe­as­ti myös sen por­tin käy­tön.

Yh­te­nä il­ta­päi­vä­nä py­sä­köi­des­sä­ni au­toa päi­vä­ko­din pi­haan ha­vah­duin kui­ten­kin yh­teen asi­aan. Nyt­kö minä to­si­aan olen täs­sä? Päi­vä­ko­ti­mam­ma­na, ha­ke­mas­sa jäl­ki­kas­vu­a­ni ai­da­tul­ta pi­ha­maal­ta, ke­rä­ten mu­kaan ku­ra­hou­su­ja ja top­pa­hans­ko­ja. Ky­sel­len päi­vä­u­nis­ta ja sor­mi­ruo­kai­luis­ta.

Vas­ta­han olin tei­ni. Tai ai­kui­nen, niin kuin sil­loin luu­lin, kun par­ki­tin ka­ve­rei­den kans­sa lin­ja-au­to­a­se­man pi­ha­maan nur­kas­sa. Kun saa­toin teh­dä asi­oi­ta sil­loin kun hu­vit­taa, en sil­loin kun hoi­to­ai­koi­hin so­pii. Kun kol­mel­ta yöl­lä olin he­reil­lä ihan omak­si hu­vik­se­ni, en lap­sen it­kun ta­kia. Kun ai­noa, jon­ka hy­vin­voin­nis­ta olin vas­tuus­sa, olin vain minä it­se. Kun päi­vä­ko­ti oli vain ra­ken­nus mui­den jou­kos­sa, ja van­hem­muus asia, jos­ta pu­hut­tiin muo­dos­sa “sit­ten jos­kus kun eh­kä saan lap­sia..”

Muis­tan sen kuin ei­lis­päi­vän -fraa­si on­kin yh­täk­kiä ihan tot­ta. Vuo­det nuo­ruu­den huo­let­to­mien päi­vien ja tä­män päi­vä­ko­din pi­hal­la vie­te­tyn pie­nen het­ken vä­lil­lä ovat kuin il­maa, ihan kuin nii­tä ei oli­si ol­lut. Oli­si haus­ka pys­tyä ve­tä­mään vii­va ai­ka­ja­nal­le sii­hen koh­taan, kun nuo­ruus yh­täk­kiä lop­pui­kin. Kun vii­mei­sen ker­ran läh­din au­tol­la lint­sin reu­nas­ta ko­tia koh­ti, en­kä enää pa­lan­nut­kaan seu­raa­va­na il­ta­na.

Mut­ta tätä se elä­mä on, jat­ku­vaa tu­le­vai­suu­den mie­li­ku­vien maa­lai­lua ja jo elet­ty­jen päi­vien muis­te­lua. Ja jos­sain sii­nä vä­lis­sä täs­sä het­kes­sä elä­mis­tä. Ku­ra­hou­su­ja, tut­ti­pul­lo­ja ja mär­kiä, päi­vä­ko­din pi­has­sa saa­tu­ja pu­su­ja. Pie­nen kä­den ot­ta­mis­ta omaan kä­teen, ja yh­des­sä as­kel­ta­mis­ta koh­ti tu­le­via päi­viä, kaik­ki­ne vai­hei­neen.

San­ni Iso­mä­ki