”Sin­ne puu tai­puu, mi­hin tain­ta tai­vu­te­taan” sa­noi roo­ma­lai­nen ru­noi­li­ja, maa­lai­se­lä­män ihai­li­ja ja fi­lo­so­fi. Tie­dät­te­hän aja­tuk­sen: – Olem­me huo­lis­sam­me ny­ky­nuo­ri­sos­ta.

Ver­gi­lius poh­dis­ke­li miet­tei­tään Roo­man Gi­a­ni­co­lo-kuk­ku­lal­la. Siel­tä kat­se­li­ja hal­lit­see nä­kö­ken­täl­lään koko ikuis­ta kau­pun­kia.

Ver­gi­lius kuo­li juu­ri en­nen ajan­las­kum­me al­kua. Jos las­kem­me su­ku­pol­vet hä­nes­tä mei­hin aja­tel­len, et­tä yk­si su­ku­pol­vi on kol­me­kym­men­tä vuot­ta, me oli­sim­me Ver­gi­liuk­sen jäl­keen noin 67. su­ku­pol­vi. Jos ajat­te­lem­me, et­tä van­hem­mik­si on tul­tu ne­li­kymp­pi­si­nä, su­ku­pol­via oli­si vain vii­ti­sen­kym­men­tä.

Ai­ka pal­jon Ver­gi­liuk­sen jäl­keen, vuon­na 1531 val­mis­tui sa­mal­le kuk­ku­lal­le ko­mea re­nes­sans­si­hu­vi­la, joka tuli yl­lät­tä­en myyn­tiin vuon­na 1950, jol­loin Suo­men val­tio os­ti omak­seen sen lii­ke­mies Amos An­ders­so­nin tu­el­la. Vil­la Lan­tes­sa on ol­lut Roo­maan tu­tus­tu­mas­sa usei­ta ruo­ve­ti­si­ä­kin opis­ke­li­joi­ta, tut­ki­joi­ta ja tai­tei­li­joi­ta.

Kaik­kien su­ku­pol­vien vuo­ro­kau­sis­sa on ol­lut kui­ten­kin vain 24 tun­tia. Joil­le­kin se on tap­pa­van pit­kä ai­ka. Mitä sitä oi­kein te­ki­si? Joil­le­kin se taas on kuin sa­ta­sen pi­ka­py­räh­dys; päi­vät me­ne­vät sii­vil­lä, mi­tään ei eh­di, ja pi­täi­si teh­dä vaik­ka mitä.

Pi­täi­si kir­joit­taa, maa­la­ta, teh­dä re­mont­tia, ta­va­ta ys­tä­viä, käy­dä kan­sa­lai­so­pis­ton pii­reis­sä, syö­dä ter­veel­li­ses­ti, la­ji­tel­la jät­tei­tä, päät­tää Ruo­ve­si-leh­den il­moi­tus­ten pe­rus­teel­la men­nä­kö Kau­ko-Poh­jan Nuo­ri­so­seu­ran ta­lol­le, käy­dä­kö ta­paa­mas­sa uut­ta kun­nan­joh­ta­jaa vai lu­ki­si­ko Juha Her­ne­sie­men ”Ai­vo­ki­rur­gin muis­tel­mat”? Ju­han elä­män­työ tai­taa kyl­lä pär­jä­tä jopa Ver­gi­liuk­sel­le.

Mi­ten sai­sim­me vuo­ro­kau­teen edes 30 tun­tia?

Olen ai­na häm­mäs­tel­lyt ih­mi­siä, jot­ka ”tap­pa­vat ai­kaa”. Mitä tap­pa­mis­ta ajas­sa on? Se kuo­lee kyl­lä omia ai­ko­jaan. Ai­ka ni­mit­täin ku­luu vik­ke­läs­ti; kun tul­laan tiet­tyyn ikään, ai­na on per­jan­tai ja kau­pan park­ki­paik­ka täyn­nä. Ja ko­vas­ti usein ky­län kuu­sis­sa ja ih­mis­ten ik­ku­nois­sa on eri­lai­sia va­lo­ja. Jou­lu­kin tu­lee kimp­puum­me tä­män täs­tä.

Mi­ten sai­sim­me vuo­ro­kau­teen edes 30 tun­tia? Sii­nä vas­ta ky­sy­mys. Niin vai­kea, et­tä ei­vät tai­da sen pa­rem­min Ver­gi­lius kuin Her­nes­nie­mi­kään rat­kais­ta, vaik­ka mo­lem­mat oli­vat ai­kan­sa gu­ru­ja – ja Her­nes­nie­mi on vie­lä­kin.

Ote­taan kui­ten­kin Ver­gi­liuk­sen sa­nat to­des­ta. Sin­ne häi­rit­se­vät mo­po­po­jat­kin tai­pu­vat, jon­ne hei­tä tai­vu­te­taan. Kyl­lä heis­tä jo­ta­kin tu­lee. Tai­vut­ta­ji­na ovat van­hem­mat – tai ai­na­kin pi­täi­si ol­la.

Mo­net vii­saat pu­heet ei­vät van­he­ne kos­kaan. Täl­lä­kin lau­seel­la on ikää vas­ta hiu­kan yli 2000 vuot­ta.