Teis­ko­lan kar­ta­no­mai­se­ma Teis­kos­sa Te­rä­lah­den­tien var­rel­la nou­se­va py­säyt­tää ohi­kul­ki­jan. Teis­ko­lan­sal­men toi­sel­la puo­lel­la ko­ho­a­vat pu­nai­set vil­ja­ma­ka­sii­nit, toi­sel­la puo­lel­la erot­tuu ko­ris­teel­li­nen ve­ne­va­ja sekä jyr­kän rin­teen hui­pul­le aset­tu­nut vaa­lea pää­ra­ken­nus. Tiel­tä nä­kyy myös työ­pirt­ti – talo, jos­sa yli 80-vuo­ti­as kar­ta­non ny­kyi­nen isän­tä Karl Tam­me­lan­der asuu sekä kar­ta­no­kes­kuk­sen ta­lous­ra­ken­nuk­set, muun mu­as­sa pie­ni­ruu­tui­sil­la ik­ku­noil­la va­rus­te­tut tal­li ja na­vet­ta.

Kartanon pihapiirin muut rakennukset ovat punaisia.

Sirkku Somero

Teiskolansalmen eteläpuolella kohoavat punaiset viljamakasiinit – osa 1800‑luvun kartanokeskusta ja Teiskon kulttuurimaiseman tunnusmerkkejä.

Sirkku Somero

Tam­me­lan­der on elä­nyt näil­lä mail­la lä­hes koko elä­män­sä. Tila on ol­lut hä­nen su­vul­laan noin 230 vuot­ta. Hän on syn­ty­jään teis­ko­lai­nen, sil­ti hie­man ir­ral­laan sii­tä.

– Teis­ko­las­sa kun on ruot­tia pu­hut­tu, me on ol­tu vä­hän kuin saa­re­ke sii­nä.

Hän nä­kee, et­tä eri ky­lät ovat oman­lai­si­aan maa­il­moi­ta: Te­rä­lah­des­sa oma il­ma­pii­ri, Ve­laa­tas­sa jopa oma mur­re. Ruot­sin­kie­li­nen kou­lu­tie kau­pun­gis­sa teki hä­nes­tä ul­ko­puo­li­sen myös lap­se­na.

Karl muistelee elettyä elämää – niin vuosikymmenten työtä kartanon pihapiirissä kuin sitä syyskuista päivää, jolloin puinti jäi kesken ja hän lähti katsomaan vastasyntynyttä tytärtään.

Sirkku Somero

Kun isä kuo­li yl­lät­tä­en vuon­na 1975, Karl oli Hel­sin­gis­sä, opis­ke­le­mas­sa ag­ro­no­mik­si, vas­ta­vi­hit­ty ja tuo­re isä. Ti­lal­le ei ol­lut var­si­nais­ta suun­ni­tel­maa, mut­ta oli kir­jois­sa kul­ke­nut aja­tus, et­tä jat­ka­ja oli­si hän. Muut­to Teis­koon oli no­pea, kyl­mä ja pa­kot­ta­va.

– Tämä oli ja­ka­ma­ton jut­tu. Meil­lä oli asun­to Hel­sin­gis­sä, lap­si pie­ni. Kaik­ki muut­tui ker­ral­la.

Opin­not jäi­vät kes­ken.

Aikoinaan tässä työpirtissä kokoontui kartanon väki ennen työpäivää. Kodikseen Karl Tammelander sen muutti kartanon pitoa aloitellessa 1970-luvun puolivälissä.

Sirkku Somero

Pe­rin­tö oli yh­tä ai­kaa vel­vol­li­suus ja voi­ma­kas side, mut­ta myös ras­kas taak­ka. Pe­rin­nön­ja­os­sa suu­rin osa ti­las­ta läh­ti muil­le, ja ra­ken­nus­kan­nan kun­to pai­noi har­tei­ta. Tila on suu­ri, mut­ta sen pi­tä­mi­nen usein yk­si­näis­tä työ­tä, joka ei lopu

– Nää on ih­mis­ten mie­les­sä iso­ja ti­lo­ja. Mut­ta ei ku­kaan us­ko, et­tei tämä mi­kään kul­ta­kai­vos ole.

Nuo­ri per­he re­mon­toi it­sel­leen ko­din pir­tis­tä, joka toi­mi kar­ta­non työ­vä­en ko­koon­tu­mis­paik­ka­na.

– Täs­sä oli höy­lä­pen­kit si­säl­lä, ja van­ha uu­ni, jos­sa oli val­jaat kui­vu­mas­sa, ku­vai­lee Tam­me­lan­der.

"Har­maak­si" sa­not­tu lä­hes tu­han­nen ne­li­ön pää­ra­ken­nus, on sen si­jaan ol­lut jo sata vuot­ta tyh­jil­lään. Vain su­vun nai­set ma­joit­tui­vat siel­lä ke­säi­sin vie­lä Kar­lin nuo­ruu­des­sa. Kyl­mil­lään ole­va talo toi­mii lä­hin­nä va­ras­to­na, sa­noo isän­tä.

Ra­ken­nus­ten yl­lä­pi­to on jat­ku­vaa hen­kis­tä ja ta­lou­del­lis­ta epä­var­muut­ta: ve­si­joh­dot pet­tä­vät, pi­ha­pii­rin nur­mi­kois­sa riit­tää lei­kat­ta­vaa ja teis­sä kun­nos­tet­ta­vaa.

– Lä­hem­mäs 20 pi­ha­ra­ken­nus­ta olen tänä ai­ka­na pur­ka­nut. Ja tuo na­vet­ta, jos le­kal­la lyöt nurk­kaan, niin se rä­mi­see alas.

Pihapiirin lukuisat rakennukset kertovat ajasta, jolloin kartanolla työskenteli kymmeniä ihmisiä – tänään ne seisovat hiljaisina, mutta maisemaa hallitsevina.

Sirkku Somero

Karl Tam­me­lan­der syn­tyi so­dan lo­pul­la. Hä­nen lap­suu­des­saan pi­ha­pii­ris­sä eli työn­te­ki­jöi­neen jopa pa­ri­kym­men­tä hen­keä. Leik­ki­ka­ve­rei­na oli­vat peh­too­ri Rii­he­län lap­set.

– Mei­tä oli kum­mas­sa­kin per­hees­sä kak­si poi­kaa ja yk­si tyt­tö. Ihan hy­viä leik­ki­ka­ve­rei­ta ol­tiin.

Kom­mel­luk­si­a­kin sat­tui.

– Hy­pit­tiin la­dois­sa ja va­ras­tet­tiin tu­pak­kaa, Karl nau­rah­taa.

Va­ka­vam­pa­na hän muis­taa het­ken, jol­loin jäi sii­tä kiin­ni:

– Se oli ai­ka ras­kas jut­tu kä­vel­lä yli pi­han, tuo­da tu­pak­kaa ja pyy­tää an­teek­si.

Lähes tuhannen neliön talo on ollut tyhjillään yli sata vuotta, mutta yhä osa Teiskolan kartanon hiljaista historiaa.

Sirkku Somero

Kun Kar­lil­ta ky­syy het­keä, jon­ka hän eläi­si uu­des­taan, vas­taus tu­lee il­man epä­röin­tiä.

Hän pa­laa vuo­siin nuo­re­na isän­tä­nä, kii­rei­seen syys­kau­teen ja sii­hen yh­teen kirk­kaa­seen päi­vään.

– Kun en­sim­mäi­nen tyt­tö syn­tyi. Se oli 9. syys­kuu­ta, au­rin­koi­nen päi­vä.

Hän muis­taa vie­lä­kin, mis­sä oli ja mitä teki: pui­mu­rin ta­sol­la, vii­mei­siä ryp­se­jä pui­mas­sa.

Sit­ten het­ki, joka kat­kai­si kai­ken muun.

– Me­nin peh­too­rin puo­lel­le ja sa­noin, et­tä "tuuk­sää pui­maan lo­put, mä meen kat­so­maan tyt­töä sai­raa­laan".

Pieniruutuinen tallin ikkuna kertoo 1800‑luvun talousrakennusten huolellisesta puutyöstä, jota pihapiirissä on yhä jäljellä.

Sirkku Somero

Kun kes­kus­te­lu kään­tyy tu­le­vai­suu­teen, Karl ei läh­de maa­laa­maan suu­ria suun­ni­tel­mia. Hän pu­huu ti­las­ta sa­maan ta­paan kuin koko elä­mäs­tään: il­man ko­ru­lau­sei­ta, käy­tän­nöl­li­sen toi­veik­kaas­ti. Lap­sen­lap­sil­la oli­si mah­dol­li­suus jat­kaa, jos niin ha­lu­a­vat.

– Jos po­jat ha­lu­aa jat­kaa, jat­ka­koot. Jos ei, niin ei maa­il­ma sii­hen kaa­du.

Kartanon pihapiiri elää yhä, vaikka väki on vähentynyt.

Sirkku Somero

Karl ei ni­meä Teis­ko­las­ta it­sel­leen yh­tä ra­kas­ta paik­kaa. Ran­ta­sau­na on mie­lui­nen, mut­ta se­kin on kau­em­pa­na, oman tien pääs­sä, eril­lään kai­kes­ta.

Hän hy­mäh­tää kar­ta­non her­käs­ti he­rät­tä­mäl­le ka­teu­del­le.

– Nimi ’kar­ta­no’ he­rät­tää sel­lais­ta. Mut­ta ei pidä ka­deh­tia. Tämä on sa­maa yrit­tä­mis­tä kuin muil­la­kin – vain vä­hän enem­män ne­li­öi­tä ja his­to­ri­aa kan­net­ta­va­na. Ja pai­kat elää sen mu­kaan ket­kä nii­tä hoi­taa.