Yrit­tä­jä­nä 40 vuot­ta

Kaik­ki al­koi sii­tä, kun Jyr­ki Jo­ki­nen lu­nas­ti oman ko­ti­ti­lan­sa Ki­vi­mä­en Vää­rin­ma­jas­sa huh­ti­kuus­sa 1985. Hä­nes­tä tuli maa­ta­lou­sy­rit­tä­jä.

Tai maan­vil­je­li­jä, niin kuin hän it­se mie­luus­ti mää­rit­te­lee. Ti­lan pel­lot, met­sät ja leh­mät siir­tyi­vät hä­nel­le. Ikää Jo­ki­sel­la oli sil­loin 21 vuot­ta.

Seu­raa­va etap­pi as­kel yrit­tä­jä­u­ral­la oli vuo­si 1992.

– Vä­syin leh­mien lyp­syyn ja top­pa­sin leh­män pi­don.

Puo­li­so Mar­get­ta oli löy­ty­nyt, ja hä­nel­le Jo­ki­nen va­kuut­ti, et­tä leh­mät oli­vat his­to­ri­aa.

Sitä kes­ti kuu­kau­den.

– Sit­ten kun­nas­ta tuli ky­se­ly, et­tä läh­ti­sin­kö lyp­sä­mään yh­del­le ti­lal­le muu­ta­mak­si päi­väk­si...

Maa­ta­lous­lo­mit­ta­ja­na vie­räh­ti lo­pul­ta 15 vuot­ta oman ti­lan­pi­don ohel­la

Jyrki Jokinen leikkuupuimurin ratissa. Nykyään pellot ovat kylän maitotilallisella vuokralla. Arkistokuva 2023.

Anne Kojola

Vuon­na 1999 teh­dyn met­sä­kau­pan myö­tä Jo­ki­nen sai pal­jon kui­tu­puu­ta. Hän miet­ti, voi­si­ko niil­lä teh­dä myyn­tiä? Epäi­li­jöi­tä riit­ti.

– Mä tein 40 ir­to­kuu­ti­o­ta. Se oli vii­kos­sa myy­ty tuol­la kyl­til­lä, mikä on tien var­res­sa.

Kla­pi­bis­nes läh­ti kas­va­maan.

– Yh­täk­kiä mä huo­ma­sin, et­tä mul­la on­kin jo kol­me am­mat­tia: maan­vil­je­li­jä, maa­ta­lous­lo­mit­ta­ja ja polt­to­puu­y­rit­tä­jä.

Kun tun­nit ei­vät enää riit­tä­neet ja per­he kas­voi, jos­tain täy­tyi luo­pua. Lo­mi­tus jäi ja vuok­ra­pel­lot sai­vat men­nä.

– Mä jä­tin it­sel­le­ni vain omat pel­lot ja polt­to­puut.

Yh­täk­kiä mä huo­ma­sin, et­tä mul­la on­kin jo kol­me am­mat­tia: maan­vil­je­li­jä, maa­ta­lous­lo­mit­ta­ja ja polt­to­puu­y­rit­tä­jä.

Kym­me­nen vuo­den pääs­tä meni en­sim­mäi­nen tu­hat kuu­ti­o­ta kla­pe­ja rik­ki.

– Sil­loin huo­ma­sin, et­tä tämä al­kaa muut­tua pää­toi­mi­sek­si työk­si.

Kla­pi­kaup­pa kävi. Hui­pul­le pääs­tiin ko­ro­na­vuon­na, kun pe­lat­tiin pörs­si­säh­kön kans­sa.

– Vuon­na 2022 meni 2 000 kuu­ti­o­ta rik­ki. Sii­hen ei pys­ty enää, Jo­ki­nen sel­vit­tää.

Ala on ai­lah­te­le­va. Jos huip­pu on ol­lut 2 000 kuu­ti­o­ta, toi­nen ää­ri­pää on 700 kuu­ti­o­ta vuo­des­sa.

Kan­nat­ta­vak­si kla­pi­kau­pan on teh­nyt oi­kea-ai­kai­nen puun han­kin­ta. Jo­ki­nen os­ti kui­tu­puu­ta, kun sitä hal­val­la sai ja sääs­te­li omia met­si­ään.

– Nyt ol­laan men­ty jo muu­ta­ma vuo­si ihan omil­la.

Huippuvuosina klapikauppa kävi kuumana. Parhaimmillaan sitä meni 2000 kuutiota vuodessa.

Irina Tuomainen

Kla­pien te­ke­mi­nen ja nii­den kui­vaus on ke­hit­ty­nyt vuo­sien ede­tes­sä. Ka­lus­toa on uu­sit­tu pyö­rit­tä­mään iso­ja mää­riä. Kui­vu­ri­kin on oman ke­hi­tys­työn tu­los­ta.

It­se kla­pi­kaup­pa on se­kin muut­tu­nut, sil­lä puu­ta al­ku­vuo­si­na os­ta­nut pai­kal­lis­vä­es­tö on siir­ty­nyt kir­kon­ky­läl­le. Seu­raa­va su­ku­pol­vi ei osaa puu­ta käyt­tää.

– Tämä on sel­lais­ta nuo­ral­la tans­si­mis­ta koko ajan. Mut­ta ai­na täy­tyy löy­tää seu­raa­va step­pi, mil­lä men­nään eteen­päin.

Tämä on sel­lais­ta nuo­ral­la tans­si­mis­ta koko ajan.

Si­nul­la se oli sop­pa­tyk­ki?

–  Joo. Se tuli 15 vuot­ta sit­ten vä­hän niin kuin vai­vih­kaa. Pää­tet­tiin Si­mo­sen Ma­tin kans­sa, et­tä me os­te­taan sop­pa­tyk­ki tä­hän ky­lään ja vuok­ra­taan sitä ih­mi­sil­le. Mut­ta ei­hän sii­tä mi­tään tul­lut, kun sit­ten piti keit­tä­jät läh­teä mu­kaan. Kaik­ki sa­noi, et­tä ei me us­kal­le­ta kos­kea sii­hen. Kos­ke­kaa te. No, ei­hän me­kään ol­tu kos­ket­tu. Sit­ten me alet­tiin yh­täk­kiä keit­tää.

Sop­pa­ty­kin kul­ta-ai­ka oli en­nen ko­ro­naa.

– Nyt täs­sä on ol­lut mul­la täys työ saa­da yk­si­nään se nou­se­maan. Mat­ti jäi täs­tä pois. Mä pyö­ri­tän tätä oman per­he­kun­ta­ni kans­sa

Sop­pa­ty­kis­tä ja Jo­ki­ses­ta eväi­neen on tul­lut brän­di. Ty­kis­sä val­mis­tuu kaik­ki, mikä py­tys­sä py­syy.

– Tämä yrit­tä­jä­maa­il­ma­han on ko­kei­le­mis­ta ja yrit­tä­mis­tä. Ko­keil­laan en­si pie­nel­lä kat­ti­lal­la, jos se on­nis­tuu, niin sit­ten käy­te­tään Vää­rin­ma­jan kou­lus­ta opit­tua ma­te­ma­tiik­kaa ja las­ke­taan vaan suh­teet isom­mak­si.

Soppatykki tuli kuvioihin viimeisimpänä. Tässä Jyrki Jokinen valmistaa Urheilutalon edessä uutispuuroa Eläkeliiton tilaisuuteen. Arkistokuva.

Irina Tuomainen

Jos jo­tain mo­ni­pol­vi­sen yrit­tä­jä­nu­ran­sa ai­ka­na Jyr­ki Jo­ki­nen on op­pi­nut, on se, et­tä kaik­kia mu­nia ei kan­na­ta lait­taa yh­teen ko­riin.

Kun yrit­tä­jyys no­jaa mo­neen pa­la­seen, ko­ko­nai­suus rat­kai­see.

– Lei­pä on tul­lut ja per­he on kas­va­tet­tu. Mun mie­les­tä sii­nä on jo ne kri­tee­rit, mitä tar­vi­taan.

Tär­keä asia on myös yrit­tä­jän va­paus.

– Ja kyl­lä, kyl­lä täl­lä on me­nes­ty­nyt, Jo­ki­nen sum­maa.

Lei­pä on tul­lut ja per­he on kas­va­tet­tu.

Jo­ki­nen juh­li 40 yrit­tä­jä­vuot­taan per­heen, ys­tä­vien ja yh­teis­työ­kump­pa­nei­den kes­kel­lä ke­sä­kuun alus­sa Ki­vi­mä­es­sä. Siel­lä hän pal­jas­ti myös yrit­tä­jä­u­ran­sa sa­lai­suu­den:

– Se on per­he, joka myös kas­vaa yrit­tä­jyy­teen. Jos per­he ei ole myö­tä­mie­li­nen, niin tämä lop­puu, Jo­ki­nen sel­vit­ti.

Myös hy­vät ver­kos­tot ovat yrit­tä­jäl­le elin­tär­kei­tä. Nii­tä Jo­ki­sel­le on ker­ty­nyt yri­tys­maa­il­man li­säk­si myös po­li­tii­kas­ta, mu­siik­ki­har­ras­tuk­ses­ta sekä ky­lä­ak­tii­vi­na.

Jo­ki­nen tun­ne­taan ala­ti po­si­tii­vi­se­na ja hy­myi­le­vä­nä mie­he­nä. Sitä Vää­rin­ma­jan ky­lä­pääl­lik­kö on myös mie­lel­lään.

– Maa­il­mas­sa on niin pal­jon synk­kyyt­tä, et­tä jon­kun­han se täy­tyy ol­la. Joka ky­läs­sä täy­tyy myös ol­la moot­to­ri, joka vie sitä eteen­päin, Jyr­ki Jo­ki­nen sa­noo.